Hetki hiljaa

Joitakin asioita olen oppinut arvostamaan vasta hyvin äskettäin ja yksi niistä on hiljaisuus. Hetki omille ajatuksille.

Siitä ei ole kovinkaan kauan kun vielä inhosin hiljaisuutta ja vielä enemmän yksin oloa. Yksinolo aika kului puhelimessa puhuessa ja televisio aina päällä. Usein vielä musiikkia siihen sekamelskaksi. Hiljaisuus sai kaiken tuntumaan kuolleelta ja ahdistavalta.

Jos minulta nyt kysyttäisiin mistä arkisista asioista haaveilen, sanoisin ehdottomasti hiljaisuudesta ja hetkestä ihan vain omien ajatusten kanssa. Se kun on varsin harvinaista herkkua nykyään.

Nyt vasta ymmärrän hiljaisuuden ja rauhan todellisen merkityksen. Sielu lepää.

Epäilin vanhuutta, mutta se onkin kuulemma vain äitiys 😉

 

Onko mut huomanneet kelkan kääntymisen vai maistuuko meteli ja hälinä entiseen malliin? 

 

E

Menovinkki taiteen ystäville – Heidi Hirvonen – La Bellezza Delle Memorie

Muistatteko taulun, jota olen useaan kertaan hehkuttanut, kuinka se on kotimme sydän ja yksi sisustuselementti joka saa minut aina hyvälle tuulelle? Sen ihanan ison muotokuvan minusta ja miehestäni? 

Siis tämän:

Nythän on niin, että taulun maalannut Heidi Hirvonen on kuskannut taideteoksensa Roomasta Suomeen ja pitää näyttelyään GalleriaPirkko-LiisaTopeliuksessa 2.-21.2.2014. Näyttelyn facebooksivulle pääset tästä ja lisätietoa itse taiteilijasta ja hänen aikaisemmista töistään löytyy täältä.

Suosittelen ehdottomasti piipahtaamaan, itse ajattelin änkeyttyä jo avajaisiin! 😉

 

Kaikki hyvä loppu aikanaa, niinkuin tämä viikonloppukin, fiiliksiä superonnistuneesta viikonlopusta löytyy Instasta!

 

kirpsakkaa tulevaa viikkoa ja alkavaa joulukuuta

E

 

PS. Huikkaa ihmeessä mitä pidit jos satuit pyörähtämään galleriassa!

Just niinku mä

vai mitä tykkäätte?

 

Uusi banneri, on vallannut yläosion, ja me Twitterin! Okei, opetellaan valtaamaan, joten tule auttamaan ja kerro tälle Twitteruunolle, mikä ihme siellä on meno! Meitä voit seurata @kasvukayrilla!

 

Muualla somessahan me ollaan heiluttu jo hetki, ja vanhat tutut linkit löytyvät sivupalkista.

 

rakkautta ensisilmäyksellä, just niinku mä, me ja meidän elämä

 

Ihanaa viikonloppua

E

 

photo: Emma Huttu

Kasvattajana Suorittaja

Kun suorittaja ryhtyy kasvattamaan lasta, missä menee kannustamisen ja vaatimisen raja?

 

Tätä kysymystä olen pyöritellyt mielessäni viime aikoina paljon. Ja se tuntuu koko aika vain ajankohtaisemmalta kysymykseltä. Tänä aamuna uutistulvasta hyppäsikin silmilleni yksi artikkeli, joka käsitteli eroa työholismin ja intohimoisen työskentelyn välillä. Hyvin ajankohtainen asia, näin suorittaja kasvattajan näkökulmasta.

Olen itse luoneeltani suorittaja, sanan varsinaisessa merkityksessä. Minulla on aina useampi rauta tulessa ja oikeastaan vaadinkin sitä itseltäni, sillä toimiihan se minulle sisäänrakennettuna ”hyvän elämän mittarina”. Toisinaan uuvutan itseni, toisinaan olen täynnä energiaa ja voimaa juuri siksi. Toisinaan perfektionismi ottaa otteeseensa ja lakkaan suoritumasta, nousen ja aloitan uudestaan. Suorittamisessa itsessään ei ole mitään pahaa, mutta vaatimustason ollessa kova kaikelle mitä tekee joutuu usein kohtaamaan tilanteita, joissa joutuu pettymään. Itseensä. Voisinkin väittää, että epärealistiset odotukset omasta suoriutumisestani ovat olleet isossa roolissa itsetunto kysymyksissä. Vasta kun olen oppinut myös epäonnistumaan olen oppinut arvostamaan itseäni sellaisena kuin olen: epätäydellisenä.

Minulle itselleni tämä ominaisuus voi hyvin olla sisäsyntyistä, mutta varmasti myös kotikasvatuksen tuomaa. Kahden korkeasti koulutetun urallansa menestyneen vanhemman ainoana lapsena kasvaneena olen oppinut vain yhdenlaisen tekemisen mallin: suorittamisen ja jatkuvan eteenpäin pyrkimisen, jossa hyvä ei aina välttämättä ole riittävän hyvä.

Potentiaalia on helppo kannustaa ja toisaalta, jos tiedät toisen pystyvän johonkin, kunhan vain vähän ponnistelee, on vaatiminenkin helppoa.

Mutta missä kulkee se ero? Ero siinä, että vaaditaanko toista jatkuvasti ponnistelemaan ja pyrkimään eteenpäin, oppimaan lisää ja olemaan aina vain parempi ja taitavampi vai kannustetaanko ja annetaan taitojen ja tietojen kehittyä omassa tahdissaan positiivisessa ilmapiirissä?

Neiti S:n neuvola oli eilen ja kommentteina kaksivuotiaastani olivat ”puhe vastaa vähintään kolmevuotiasta”, ”tunnistaa uskomattoman määrän kuvia”, ”kehitystahti niin kovaa, että saattaa vaikuttaa unen laatuun ja määrään”. Noniin. Eli potentiaalia löytyy, kannustetaan!

Päiväkodin hoitohenkilökunnan kanssa käydyissä keskusteluissa tulee puolin ja toisin vastaan yksi lause: ”On niin vaikea muistaa kuinka pieni hän onkaan.” 

Ja tällä hetkellä asian ydin taitaa olla juuri siinä. Pitäisi muistaa, että kyseessä on kaksivuotias, ja rakentaa vaatimustaso sen mukaisesti. Tunnepuoli kun ei välttämättä kehity samassa tahdissa motoristen ja kielellisten taitojen kanssa, jolloin jatkuva suorituminen voi haitata kehitystä ennemmin kuin hyödyttää sitä. 

Tänään hän lähti päiväkotiin ensimmäistä kertaa ilman vaippaa, ja minä mietin: entä jos vaadimmekin aivan liikaa?

Palatakseni artikkeliin:

 

”Työholistit kehittävät eräänlaisen sisäisen äänen, joka on joko heidän vanhempansa, pomonsa tai muu tärkeä ihminen. Ääni kertoo, että olet hyvä ihminen vain kun teet töitä, suoritat”, Schaufeli sanoo. (lähde: hs.fi)

 

Minä en halua olla se ääni.

 

Oletko sinä pohtinut vastaavia asioita? Minne sinä asettelisit rajan? Kerro ajatuksiasi niin ehköä voimme yhdessä olla viisaampia!

 

 

E, joka ole ihan varma kumpaa rakastaa enemmän, työtään vai työn tekemistä

Vaaleanpunainen pantteri

Ei ole kamalan kauan aikaa siitä, kun lapsen vahtimatta jättäminen tarkoitti lehtien repimistä, tavaroiden alasvetoa tasoilta, seiniin piirtelyä ja muuten vain yleistä kaaosta. Toki se saattaa edelleenkin tarkoittaa sitä, mutta nykyään se saattaa tarkoittaa myös tätä:

 

Mä halusi toniittia!

 

Tässä sitä nyt sitten odotellaan sen parin sentin täyttymistä, että napero yltää jääkaapin ovenkahvaan, sillä nyt jo kaapin auettessa on välissä välittömästi yksi vaaleanpunainen salama keräämässä syliinsä banaanit, kurkut, omenat ja mandariinit! 

Ehkä olen askeleen edellä ja suuntaan IKEAan lapsilukko-ostoksille 😉 (vink vink, ehdottomasti parhaat ja monikäyttöisimmät lapsilukot löytyvät sieltä!)

 

E

Note to Self – Arjen hallintaa part. 3

 

”Et ole enää kaksikymmentä.”

 

Lainatusta vapaa-ajasta ja hilpeistä juhlista maksetaan kallis hinta: kaoottinen arki ei katoa, vaikka äitiä kuinka väsyttäisi. Päin vastoin, se kasaantuu ja painaa niskan linttaan. 

Pikkujoulukausi, joskus rakastin sinua, mutta harkitsen vakaasti päätöstä pitkäaikaiselle suhteellemme.

 

kind regards,

”almost thirty, but feeling like sixty”

Parhautta

Kun on ollut kaksi päivää reissussa, nukkunut yhden yön patjalla ja toisen hotellissa, molempina öinä enemmin vähemmän kuin enemmän ja vihdoin pääsee kotiin, tuntuu ihan pienetkin jutut pakahduttavan ihanilta.

Jo pelkästään ”äiti, tulitko työmatkalta?” saa hengityksen pätkimään puhumattakaan siitä, että lapsi on poissaollessani keksinyt ”nallehalin” ja on halimassa vähän väliä.

Ja sitten oli tullut lunta. Pulkka oli kaivettu esille ja lapiolla putsattu piha. Eikä muuten arvannut kaksivuotias mitä sillä porkkanalla tehdään! Jos pienet jutut tuntui isoilta, niin arvatkaapa miltä tuntui lumiukon herättämä riemu!

Haalari – Polarn O Pyret

Pipo – HM

Rukkaset – Hestra

Kengät – Sorel

 

Ihana olla kotona! <3

 

E

 

PS. Kannattaa ehdottomasti käydä Facebookissa kurkkaamassa video Lumiukon muuttopäivänä! Videon löydät täältä: www.facebook.com/kasvukayrilla

 

Miksi minä ei ymmärrä? #lapsensuusta

Kun on oikein harmittanut, eikä edes tiedä miksi, on aika alkaa saada vastauksia elämän suurin kysymyksiin:

 

”Äiti, miksi minä ei ymmäjjä?”

 

Mitäpä tuohon sanoisin? Kun kaappaisi syliin ja suukkotaisi ja kertoisi, ettei äitikään aina ymmärrä. Eikä aina tarvitsekaan ymmärtää, joskus vain harmittaa.

Tälleen kevyt kysymys ensimmäiseksi ”Miksi” -kysymykseksi, vai kuinka?

 

E, jonka todella täytyy alkaa valmistautumaan näihin kysymyksiin

 

#verkkarimutsi

Törmäsin blogosfäärissä pyöriessäni omasta mielestäni hauskan arkiseen haasteeseen, joka raottaa verhoa hieman blogikulissien taaksekin, silleen hyvässä hengessä, nimittäin #verkkarimutsi -haasteeseen, joka on saanut alkunsa täältä.

ja, noh te tunnette minut, tämähän oli kuin Kasvukäyrille nakuteltu 😉 Tässä siis kaksi kuvaa: äiti edustaa ja äiti hengaa!

 

 

trenssi, farkut – guess

laukku – lumi

kengät – hm

Jos näet minut pyörimässä jossakin nutturassa ja koko mustissa näet minut omimmillani. Päälleni sujahtavat lähes poikkeuksetta mustat housut, mutta nykyään saatan änkeytyä myös kynähameeseen, jota pikkuhiljaa alan oppimaan myös käyttämään.

Mutta kun pääsen kotiovesta sisään lentää kireät kamppeet nurkkaan (joskus kirjaimellisesti) ja päälleni pääsevät lököhousut höystettynä villasukilla, ah <3 Kuvassa näkyvät fleecehousut ovat ehdottomat lempparit ja kymmenen vuotta vanhat. Ne ovat ensimmäinen joululahja, jonka herra K on minulle koskaan ostanut. Rakkaimmat ja ihanimmat <3 

housut – hm

paita – guess

villasukat – tädin kätösistä

 

Miltä sinä näytät kotona? Mukaan haastan vähintäänkin koko team #momfien!

 

lököisiä iltoja!

E

Hittituotteet

 

Pari viikkoa sitten Neiti S kyseli epätoivoisena lahjavinkkejä, ja sainkin monta hyvää ehdotusta kiitos! Nyt syntymäpäivät ovat takana ja lahjat saatu. Vanhemmat päätyivät viime hetkellä takaisin alkuperäiseen suunnitelmaan ja annoimme neidille lahjaksi leikkikeittiön. Kuvia aamuisista leikeistä, voit käydä kurkkimassa Instagrammista, täältä. Keittiö oli ehdoton hitti ja kun vieras toisensa jälkeen toimitti mitä ihanimpia keittiövälineita on eivät leikit aivan heti lopukaan! Vähän väliä on puuro kiehautumassa ja uunissa valmistuu lempiruokaa.

 

mekko – mayoral

sukkikset – hm

 

Toiseksi hittilahjaksi muodostui Vaarin mukanaan tuomat vaaleanpunaiset (tietty) Brion nukenvaunut. Niillä on kärrytelty ympäriinsä, vauva viihtyy vaunuissaa erittäin hyvin ja repussa on hyvä kuskata eväitä ja vauvan vaihtovaatteet. Kyllä on ihana katsoa kuinka toinen keksii uuden leikin toisensa perään! <3

 

Hauskinta tässä hommassa on se, että leikit muuttuvat kovaa vauhtia sellaiseksi, että äidillä ja isilläkin alkaa olla rooli niissä. Ja lempiruoka, se on hyvää.

 

E