Muffinimania – Uramutsi jäi kiinni itseteosta

En ole varma kummasta olisi syytä olla enemmän huolissaan: vyötärön ympäryksestä vaiko mielenterveydestä. Äiti, joka on tähän mennessä tehnyt vain sorsantappovälineeksi soveltuvia sämpylöitä, on jo toistamiseen tavattu jauhoinensa ja kauhoinensa sulattelemasta suklaata hellan äärestä. 

Selainhistorian viimeisin tieto: yleiskoneet.

Viimeisin kuulohavainto: Voisin vaikka äitienpäivälahjaksi haluta sellaisen leivontamasiinan.

Muffinit, teissä on jotain hämärää!

Vai onko se dietti, joka on koitumassa kohtalokseni?

sitruunamuffini-vadelmasydämellä, sokerikuorrutteella ja valkosuklaakreemillä,

tuletko muffinikseni?

 

Taivaallista. Ja niin hauskaa!

 

ja niitä on vielä jääkaapissa.

E

 

viikon takaiset suklaaherkut täällä

 

Hulluutta

Meidän perheessä se on nyt ainakin virallista, sen kevään on pakko olla tulossa. Äidin on nimittäin vallannut vuosittainen keväthulluus, eli sisustusvimma.

Kaikki alkoi viattomasti neidin huoneesta, josta lähti pinnasänky ja iso valkoinen hylly. Tilalle tuotiin uusi isojen tyttöjen sänky ”pinsessa sänky” ja pienempi seinähylly. Valoa ja avaruutta.

Kuten kaikki pikkuprokkikset myös tämä yllätti työmäärällä, joten olisi voinut kuvitella inspiraation tyrehtyneen, mutta ei. Neljästä huoneesta kolme on nyt käyty läpi, jokainen on saanut uuden ilmeen. On siirretty työpöytää ja sohvaa, lamppuja huoneesta toiseen. Viimeisin kohtaus käänsi parisängyn ja yöpöydät aivan uuteen uskoon. Ja minä kun olin vain menossa petaamaan sänkyä.

siinä se taas menee 

 

Aurinko, miten onnistut tekemään tämän joka vuosi? – tiedustelee orjatyövoimaksi päätyneet viattomat urhit

 

 
 
valtaako hulluus sinutkin näin valon saapuessa vai ilmeneekö se ehkä jollain muulla tavalla?

 

E, jonka ostoslista alkaa olemaan nelostien mittainen

 

PS. Instassa todistusaineisto, reaaliajassa, @kasvukayrillablogi

Sun is Shining – kevät mielessä

Jos joku teistä ei sattumalta huomannut, niin tänään oli aivan taivaallinen säätila! Allekirjoittanut ainakin tunsi kaivautuvansa ulos tomusta ja pölystä ja kurkotteli kohti valoa, tuota energian lähdettä ja pelastajaa. Parhaimpia ovat kevättä ennustavat kirkkaan lumen ja säteilevän auringon koristelemat päivät. Valoa, ah.

Tänään siis kaivettiin aurinkolasit naftaliinistä ja paistateltiin auringossa. Äidin ja isin viettäessä aamutreffejä kuntosalilla (superromanttista) Pirpana ulkoilutti mummia ja stigaa. Astetta kuulimmalla otteella jälleen 😉

haalari – Polarn O. Pyret

pipo – molo kids

kengät – Viking

rukkaset – hestra

plehat – stadium

 

Kyllä se siletä tulee, se kevät!

 

PS. Instagrammissa olisi mahdollisuus heittaa oma-arvaus tämän iltaisen sooloesityksen kappaleesta, joka ei ihan auennut äidille, muuta ehkä sinulle? Videota siis tarjolla @kasvukayrillablogi! Istagrammia seuraamalla pääsee muutoinkin kurkistamaan astetta syvemmälle arkeen 😉

 

Suklaamuffinit valkosuklaa kuorrutteella

Toisinaan tapahtuu ihmeitä, viime aikoina niitä on tapahtunut keskivertoa useammin. Ihmeet saavat aikaiseksi sämpylöitä, juustokakkuja tai muffineita. Että nyt on sitten tämäkin päivä nähty 😉

 

Suklaamuffini valkosuklaa kuorrutteella

 

100g tummaa suklaata

100g margariinia

2 kananmunaa

2,5 dl sokeria

3,5 dl venhäjauhoja

2 rkl kaakaojauhetta

1 tl leivinjauhetta

2 tl vaniljasokeria

150 g mascarpone juustoa

 

Sulata voi kattilla ja lisä siihen paloiteltu suklaa. Nosta kattila liedeltä ja sekoita kunnes suklaa on sulanut.

Vatkaa kananmunat ja sokeri vaahdoksi. Yhdistä kuivta ainaat ja sekoita ne vaahtoon vuorotellen suklaaseoksen ja mascarponen kanssa.

Jaa seos muffinivuokiin, täytä 2/3 vuoasta. Paista 200 asteessa 25 minuuttia.

 

Kuorrute

100g valkosuklaata

100g voita

220g tomusokeria

1tl vaniljasokeria

Sulata valkosuklaa vesihauteessa. Pehmennä voi mikrossa ja sekoita tomusokeri siihen, vatkaa vaahdoksi. Lisää lopuksi vaniljasokeri ja valkosuklaa. Pursota tai levitä veitsellä jäähtyneiden muffinien pääle.

Varo sokeriövereitä 😉

 

ihanaa ystävänpäivää ihanat! <3

 

E

 

muffinien alkuperäine ohje löytyy täältä

Kotikampaamo

Tyttöjen juttuja.

Niitä on odotettu ja niistä on haaveiltu: kuinka ihanaa onkaan olla tytön äiti, voidaan yhdessä tehdä kaikkia ihania tyttöjen juttuja. Voidaan lakkailla kynsiä, ihastella kauniita vaatteita ja laitella hiuksia. Ihanaa!

Noh, sitä saa mitä tilaa.

 

Astetta rajumpi tää mun kotikampaaja <3

 

E

Takaisin lähtöruutuun, kulkematta vankilan kautta

Blogitauko.

En suunnitellut sitä, enkä missään olosuhteissa ajatellut ryhtyväni sellaiseen ja kuitenkin on vierähtänyt jo pidempi aika, lähes kaksi kuukautta siitä, kun olen kirjoittanut aktiivisesti. Se jäi kuin vahingossa.

Ei ole kulunut päivää etteivätkö ajatukseni olisi käyneet Kasvukäyrillä ja ajatellut, että ”vitsit, tästä pitäisi kirjoittaa” ja kuitenkaan en ole tehnyt niin; olen valinnut toisin. Loppuvuoden kiireiden ja juhlakauden vauhdissa ajauduin tilanteeseen, jossa huomasin pääasiallisesti valitsevani aivan mitä tahansa muuta kuin ajan lapsen kanssa. Koska minun oli pakko. Oli pakko tehdä töitä, pakko siivota, pakko hoitaa raha-asioita ja laskea tulevalle vuodelle budjettia, joilla pääsemme säästötavoitteisiin, oli pakko kirjoittaa blogia, pakkoa pakon perään.

Ja sitten se alkoi, joulun tienoilla: tarketumisvaihe.

Kukaan muu kuin äiti ei kelvannut mihinkään. Äiti vain sai nukuttaa, äiti vain sai ottaa syliin, äiti vain kelpasi lohduttamaan, lukemaan, leikkimään ja käyttämään vessassa. Äiti vain, joka ei koskaan ollut oikeasti läsnä.

Olin turhautunut ja tuskissani, en saanut tehtyä juuri mitään niistä asioista joita minun oli pakko. Hetken sätkin ja rimpuilin kuin kala kuivalla maalla kunnes sen muistin: ainoa asia, jota minun on pakko olla ja tehdä on olla äiti.

Blogi jäi ensimmäisenä, aloin katsomaan maailmaa muutoinkin kuin iPhonen läpi, antamaan oikeasti aikani ja läsnäoloni pienelle takiaiselle, joka sitä niin kipeästi kaipasi. Arvotin maailmaa ja asioita, joita elämääni kuuluu. Ja kun mieleni teki kirjoittaa jostakin, hiljaa mielessäni valitsin toisin ja elin sen hetken, olin läsnä. Kerta toisensa jälkeen.

Nyt kun aikaa on kulunut kaksi kuukautta alkaa arvojärjestykseni olemaan taas ojennuksessa ja olen oppinut läsnäolon, olen oppinut turhautumisen sijaan rakastamaan niin hetkinä kun vain äiti kelpaa, laskemaan tavarat käsistäni ja antamaan sen hetken. Samaa tahtia kuin minun pakkoni on keventynyt on myös tarrautumisvaihe helpottanut. Se tuli tarpeeseen, meille kaikille.

Sitten se suurin kysymys: jatkuuko elämä vielä täällä Kasvukäyrillä?

Kyllä, mutta ei enää pakkona, vaan silloin kun se elämänmenoon mahtuu.

taito on vain olla ja nauttia siitä

 

Toivottavasti te olette vielä siellä? Oletteko? Ja mitä teille kuluu?

E

Perhe potreteiksi (mukana alennuskoodi!)

Long time no see! Mutta täällä sitä ollaan edelleen, ihan niin kuin aina ennenkin: kiireisenä, kaksivuotiaana, kolmekymppisenä, uhmassa ja elämän pyörteissä. No, kyllä te tiedätte.

Tässä nyt kuitenkin meidän vuoden ensimmäinen tervehdyksemme kuvien ja kivan alennuksen muodassa!

 

Kävimme loppuvuodesta Emman studiolla ottamassa kauan kaivatut perhekuvat ja kuvia sekä pikku Pirpanasta ja äidistä. Ja täytyy sanoa, että valokuvaaja oli nappi valinta! Emman taitavissa käsissä, rennossa ilmapiirissä saimme neidistä niin valtavan määrän upeita kuvia, että tilattavia kuvia pohtia oli vaikea päättää niistä kymmenistä, toinen toistaan ihanammista kuvista mitä haluaisi säilyttää. Olisin halunniut ne kaikki <3

Ja enpä olisi uskonut mikä showleidi meidän neidistä kuoriutuikaan kun pääsi kameran eteen, hän se vain paistatteli valkoisella kankaalla ja poseerasi minkä kerkesi. Välillä oli valokuvaajallakin kiire ehtiä mukaan hänen liikkeisiinsä. Emman ote hommaan loistava, ammattilaisen ja kokeneen äidin otteilla koko valokuvaussessio oli hauska ja rento tilanne. Jos siis mielit perheestäsi tai jälkikasvustasi ammattilaisen ottamia kuvia, suosittelen lämpimästi kääntymään Emman puoleen. Niin mekin tulemme tekemään vielä uudelleen, kun tarve (halu) uusille kuville kehkeytyy.

Ja jos kuvia itsestäsi tai perheestäsi mielit, niin nyt on myös hetki siirtyä Emman sivuille, tänne, ja varata aika, sillä Emma tarjoaa Kasvukäyrillä blogin lukijoille -10% kaikista kuvista. Alennus on voimassa tammikuun ajan ja tämä tarkoittaa siis tammikuun aikana tehtyjä varauksia, kuvauksen ajankohdan voitte sopia Emman kanssa. Alennuksen saat kun mainitset koodin: KASVUKÄYRILLÄ varausta tehdessäsi.

 

 

ihanaa alkanutta vuotta ja kuullaan taas pian!

E + perhe

 

Kuvat: Emma Huttu

*alekampanja toteutettu yhdesä Emma Hutun kanssa

Take it Easy

Kuva kotoa siivousurakan keskeltä, pyykkikorista, tää lapsi taitaa myös rennosti ottamisen!

Terveiset Tampereelta, pyörähdimme siellä Mummin luona viettämässä Itsenäisyyspäivää (ja nauttimassa vapaa-ajasta). Olemme pyörähtäneet Tallipihalla (vesisateessa ei näyttänyt ihan samalta kuin kuvissa), löhöilleet ja lasikotelleet, syöneet hyvin, allekirjoittanut ei koskenut tietokoneeseen koko viikonloppuna (liekö tapahtunut pariin vuoteen?) ja kaiken muun kruunuksi; nukuimme kahtena yönä yli kymmenen tunnin yöunet, WAU!

Kyllä nuo omat vanhemmat voivatkin sitten olla aika ihana juttu, kun jaksavat ihan koko viikonlopun touhuta vilkerin kanssa, jo silkasta ilosta, mutta myös siksi, että arjen ryydyttämät vanhemmat saavat voimia kerättyä. En voi kuin toivoa, että joku päivä osaan itse olla yhtä hyvä omalle tyttärelleni <3

Täydellinen rentoutus ja univajeen paikkailu viikonloppu, kiitos Mummi, äiti, joka jaksaa olla äidilekin äiti <3

 

Uusi viikko, samat kujeet. Mitä teille kuuluu?

E

 

PS. Kiitos mielettömän ihanista ja tsemppaavista kommenteista uniongelma -postaukseen, kyllä tässä taas jaksetaan eteenpäin, ihan niin kuin ennenkin <3

Perhepedissä – Arjenhallintaa part 4

Nukkuminen ja sen vaikeudet ovat vilahdelleet kirjoituksissani aina aikajoin ja viimeisin viuhahdus löytyi suoraan ketutuksen keskeltä, täältä. Vähäisestä huomiostaan huolimatta voisi sanoa, että jos arjen haasteita pitäisi listata voisin vaikka vannoa, etä suurimpien konfliktien jäljet johtavat kaikki samaan osoitteeseen: väsymykseen ja unen puutteeseen.

En tiedä mitä tapahtui, mutta alku kesän jälkeen olemme saaneet heittää hyvästit täysille yöunille, sellaisia ei kerta kaikkiaan enää ole. Ollenkaan.Nukkumisestä on perusoikeuden sijaan tullut arjenluksusta, josta yritetään ottaa irti niin paljon mahdollista, niillä tunneilla, joita on käytettävissä. 

Näin ollen olemme myös heittäneet hyvästit systemaattiselle ”nukutaan kaikki omissa sängyissämme” pingottamiselle. Tätä nykyään meillä nukutaan siellä minne halutaan mennä nukkumaan, olemme nimittäin tässä useiden kuukauden käytännön tutkimuksessa huomanneet, että ne yöunet on paljon rauhallisemmat, jos nukkumapaikan saa valita itse illalla. Useimmiten neiti S valitsee oman sänkynsä ja kömpii sieltä aamuyöstä meidän viereemme, mutta parina iltana viikossa on valinta ehdottomasti isoon sänkyyn.

Sitten ollaan isossa sängyssä kaikki yhdessä.

Tällä taktiikalla me saamme nukkua edes vähän, mutta en voi olla miettimättä ruokimmeko me itse tätä ongelmaa ylläpitämällä epäsäännöllistä systeemiä? Jospa onkin karhunpalvelus mennä siitä mistä aita matalin? Mutta sitten taas, jos se kainallossa kölliminen tekee pienen onnelliseksi, en voisi mitenkään sitä häneltä kieltääkään. Vai voisinko?

 

Onko muilla kokemusta taaperovaiheen uniongelmista? Mistä niitä voisi lähteä purkamaan? Kaikki apu ja vinkit otetaan ilolla vastaan, sillä nukkuminen; se on oikeasti aika nasta juttu.

 

väsähtänein terveisin

E, joka muutenkerran viikossa painuu kahdeksalta neidin kanssa yhdessä nukkumaan tasatakseen viikottaista unimäärää, sekös vasta ihanaa onkin!

Äitiäkin voi joskus vituttaa

Eilen töistä kotiin palattuani, pää täynnä räkää ja kuumeisen olon puskiessa päälle istuin sohvalle ja luin tämän. Emmin ”ei niin jouluisen” -julistuksen siitä, miten kaiken ei tarvitse olla kimalteilla kuorutettua ja vähempikin kuin ”unelmaidylli” on ihan fine. Ajattelin mielessäni, että räväkästä tyylistä huolimatta, tuossa on (taas) pointti. Blogimaailma ja Instat on täynnä ihanaa jouluidylliä ja niille, jotka a) eivät jaksa b) eivät ehdi se saattaa raastaa sydäntä syvemmältäkin ja aiheuttaa alemmuuden tunnetta. Turhaan. Pidin julistusta omalla tavalla toimimisesta positiivisena, antaen ehkä tukensa niille muillekin, jotka eivät hössötykseen ja huokailuun kykene.

Ja sitten luin kommenttiosion. Ei sympatiaa ja vertaistukea vaan hyökkäys. Isku ja kertaalleen isketylle.

Mieleeni nousikin ajatus:

Eikö äitiä saa vituttaa?

Kyllä minua ainakin, juuri tällä hetkellä ihan niin paljon, että mietin voiko siihen jopa kuolla. Ja se on ihan okei.

Kun tarvot tässä kiireisessä ja armottomassa maailmassa yrittäen samalla ylläpitää onnellista perhearkea, taipua vauhdissa takaperinsiltaan samalla kurkottaen täyttämään kaikki nykypäivän kasvatusnormit, niin joskus ihan oikeasti saattaa vituttaa aivan urakalla. Ja kun tähän vielä lisätään krooninen väsymys, koska kaksivuotias ei edelleenkään nuku, on huumori hommasta kaukana. Silti se hymy on vain revittävä naamalle, jottei kukaan huomaisi, että: hitto, äiti onkin vain ihminen!

Onko todella menty siihen tilanteeseen, että vain positiivinen ulosanti on okei? Jokainen meistä käy aika ajoin omalla pohjallaan, nousee sieltä ja jatkaa eteenpäin kunnes pohja taas jo näkyy. Jokainen. Että tervetuloa vaan burnoutit ja masennukset, alemmudeentunto ja itseinho, jos jokaisen on pidettävä se visusti omana tietonaan. Arkirealismi, hitosti hienompaa kuin kulissit, joita viimeisillä voimilla yritetään pitää pystyssä.

Ei ole helppoa olla yhtä aikaa kaikkea ja pinnistää vielä pikkasen lisää, että loistaisi jokaisessa asiassa. Se on raskasta. Ja vaikka sosiaalisessa mediassa onkin hienoa se, että jokainen voi tarjoilla muille palan sitä parasta arkeaan (niin minäkin teen), niin ei lynkata niitä, jotka raottavat verhoa siihen muuhunkin. Senkin näkeminen ja kuuleminen tekee hyvää, se on katsokaas myös sitä arkea, jota jokainen meistä elää.

Ja ne, jotka nyt alkavat miettimään millaista kulissia täällä ylläpidetään, voi lopettaa arvailut samantien. Tänään äitiä vaan vituttaa, koska joskus se kaikki on liikaa.

 

E, jolla on sylissä räkäinen lapsi ja kasa nenääliinoja, meille molemmille, eikä minuuttiakaan aikaa sairastamiseen.