Äitiäkin voi joskus vituttaa

Eilen töistä kotiin palattuani, pää täynnä räkää ja kuumeisen olon puskiessa päälle istuin sohvalle ja luin tämän. Emmin ”ei niin jouluisen” -julistuksen siitä, miten kaiken ei tarvitse olla kimalteilla kuorutettua ja vähempikin kuin ”unelmaidylli” on ihan fine. Ajattelin mielessäni, että räväkästä tyylistä huolimatta, tuossa on (taas) pointti. Blogimaailma ja Instat on täynnä ihanaa jouluidylliä ja niille, jotka a) eivät jaksa b) eivät ehdi se saattaa raastaa sydäntä syvemmältäkin ja aiheuttaa alemmuuden tunnetta. Turhaan. Pidin julistusta omalla tavalla toimimisesta positiivisena, antaen ehkä tukensa niille muillekin, jotka eivät hössötykseen ja huokailuun kykene.

Ja sitten luin kommenttiosion. Ei sympatiaa ja vertaistukea vaan hyökkäys. Isku ja kertaalleen isketylle.

Mieleeni nousikin ajatus:

Eikö äitiä saa vituttaa?

Kyllä minua ainakin, juuri tällä hetkellä ihan niin paljon, että mietin voiko siihen jopa kuolla. Ja se on ihan okei.

Kun tarvot tässä kiireisessä ja armottomassa maailmassa yrittäen samalla ylläpitää onnellista perhearkea, taipua vauhdissa takaperinsiltaan samalla kurkottaen täyttämään kaikki nykypäivän kasvatusnormit, niin joskus ihan oikeasti saattaa vituttaa aivan urakalla. Ja kun tähän vielä lisätään krooninen väsymys, koska kaksivuotias ei edelleenkään nuku, on huumori hommasta kaukana. Silti se hymy on vain revittävä naamalle, jottei kukaan huomaisi, että: hitto, äiti onkin vain ihminen!

Onko todella menty siihen tilanteeseen, että vain positiivinen ulosanti on okei? Jokainen meistä käy aika ajoin omalla pohjallaan, nousee sieltä ja jatkaa eteenpäin kunnes pohja taas jo näkyy. Jokainen. Että tervetuloa vaan burnoutit ja masennukset, alemmudeentunto ja itseinho, jos jokaisen on pidettävä se visusti omana tietonaan. Arkirealismi, hitosti hienompaa kuin kulissit, joita viimeisillä voimilla yritetään pitää pystyssä.

Ei ole helppoa olla yhtä aikaa kaikkea ja pinnistää vielä pikkasen lisää, että loistaisi jokaisessa asiassa. Se on raskasta. Ja vaikka sosiaalisessa mediassa onkin hienoa se, että jokainen voi tarjoilla muille palan sitä parasta arkeaan (niin minäkin teen), niin ei lynkata niitä, jotka raottavat verhoa siihen muuhunkin. Senkin näkeminen ja kuuleminen tekee hyvää, se on katsokaas myös sitä arkea, jota jokainen meistä elää.

Ja ne, jotka nyt alkavat miettimään millaista kulissia täällä ylläpidetään, voi lopettaa arvailut samantien. Tänään äitiä vaan vituttaa, koska joskus se kaikki on liikaa.

 

E, jolla on sylissä räkäinen lapsi ja kasa nenääliinoja, meille molemmille, eikä minuuttiakaan aikaa sairastamiseen.

 

Hetki hiljaa

Joitakin asioita olen oppinut arvostamaan vasta hyvin äskettäin ja yksi niistä on hiljaisuus. Hetki omille ajatuksille.

Siitä ei ole kovinkaan kauan kun vielä inhosin hiljaisuutta ja vielä enemmän yksin oloa. Yksinolo aika kului puhelimessa puhuessa ja televisio aina päällä. Usein vielä musiikkia siihen sekamelskaksi. Hiljaisuus sai kaiken tuntumaan kuolleelta ja ahdistavalta.

Jos minulta nyt kysyttäisiin mistä arkisista asioista haaveilen, sanoisin ehdottomasti hiljaisuudesta ja hetkestä ihan vain omien ajatusten kanssa. Se kun on varsin harvinaista herkkua nykyään.

Nyt vasta ymmärrän hiljaisuuden ja rauhan todellisen merkityksen. Sielu lepää.

Epäilin vanhuutta, mutta se onkin kuulemma vain äitiys 😉

 

Onko mut huomanneet kelkan kääntymisen vai maistuuko meteli ja hälinä entiseen malliin? 

 

E

Just niinku mä

vai mitä tykkäätte?

 

Uusi banneri, on vallannut yläosion, ja me Twitterin! Okei, opetellaan valtaamaan, joten tule auttamaan ja kerro tälle Twitteruunolle, mikä ihme siellä on meno! Meitä voit seurata @kasvukayrilla!

 

Muualla somessahan me ollaan heiluttu jo hetki, ja vanhat tutut linkit löytyvät sivupalkista.

 

rakkautta ensisilmäyksellä, just niinku mä, me ja meidän elämä

 

Ihanaa viikonloppua

E

 

photo: Emma Huttu

Kasvattajana Suorittaja

Kun suorittaja ryhtyy kasvattamaan lasta, missä menee kannustamisen ja vaatimisen raja?

 

Tätä kysymystä olen pyöritellyt mielessäni viime aikoina paljon. Ja se tuntuu koko aika vain ajankohtaisemmalta kysymykseltä. Tänä aamuna uutistulvasta hyppäsikin silmilleni yksi artikkeli, joka käsitteli eroa työholismin ja intohimoisen työskentelyn välillä. Hyvin ajankohtainen asia, näin suorittaja kasvattajan näkökulmasta.

Olen itse luoneeltani suorittaja, sanan varsinaisessa merkityksessä. Minulla on aina useampi rauta tulessa ja oikeastaan vaadinkin sitä itseltäni, sillä toimiihan se minulle sisäänrakennettuna ”hyvän elämän mittarina”. Toisinaan uuvutan itseni, toisinaan olen täynnä energiaa ja voimaa juuri siksi. Toisinaan perfektionismi ottaa otteeseensa ja lakkaan suoritumasta, nousen ja aloitan uudestaan. Suorittamisessa itsessään ei ole mitään pahaa, mutta vaatimustason ollessa kova kaikelle mitä tekee joutuu usein kohtaamaan tilanteita, joissa joutuu pettymään. Itseensä. Voisinkin väittää, että epärealistiset odotukset omasta suoriutumisestani ovat olleet isossa roolissa itsetunto kysymyksissä. Vasta kun olen oppinut myös epäonnistumaan olen oppinut arvostamaan itseäni sellaisena kuin olen: epätäydellisenä.

Minulle itselleni tämä ominaisuus voi hyvin olla sisäsyntyistä, mutta varmasti myös kotikasvatuksen tuomaa. Kahden korkeasti koulutetun urallansa menestyneen vanhemman ainoana lapsena kasvaneena olen oppinut vain yhdenlaisen tekemisen mallin: suorittamisen ja jatkuvan eteenpäin pyrkimisen, jossa hyvä ei aina välttämättä ole riittävän hyvä.

Potentiaalia on helppo kannustaa ja toisaalta, jos tiedät toisen pystyvän johonkin, kunhan vain vähän ponnistelee, on vaatiminenkin helppoa.

Mutta missä kulkee se ero? Ero siinä, että vaaditaanko toista jatkuvasti ponnistelemaan ja pyrkimään eteenpäin, oppimaan lisää ja olemaan aina vain parempi ja taitavampi vai kannustetaanko ja annetaan taitojen ja tietojen kehittyä omassa tahdissaan positiivisessa ilmapiirissä?

Neiti S:n neuvola oli eilen ja kommentteina kaksivuotiaastani olivat ”puhe vastaa vähintään kolmevuotiasta”, ”tunnistaa uskomattoman määrän kuvia”, ”kehitystahti niin kovaa, että saattaa vaikuttaa unen laatuun ja määrään”. Noniin. Eli potentiaalia löytyy, kannustetaan!

Päiväkodin hoitohenkilökunnan kanssa käydyissä keskusteluissa tulee puolin ja toisin vastaan yksi lause: ”On niin vaikea muistaa kuinka pieni hän onkaan.” 

Ja tällä hetkellä asian ydin taitaa olla juuri siinä. Pitäisi muistaa, että kyseessä on kaksivuotias, ja rakentaa vaatimustaso sen mukaisesti. Tunnepuoli kun ei välttämättä kehity samassa tahdissa motoristen ja kielellisten taitojen kanssa, jolloin jatkuva suorituminen voi haitata kehitystä ennemmin kuin hyödyttää sitä. 

Tänään hän lähti päiväkotiin ensimmäistä kertaa ilman vaippaa, ja minä mietin: entä jos vaadimmekin aivan liikaa?

Palatakseni artikkeliin:

 

”Työholistit kehittävät eräänlaisen sisäisen äänen, joka on joko heidän vanhempansa, pomonsa tai muu tärkeä ihminen. Ääni kertoo, että olet hyvä ihminen vain kun teet töitä, suoritat”, Schaufeli sanoo. (lähde: hs.fi)

 

Minä en halua olla se ääni.

 

Oletko sinä pohtinut vastaavia asioita? Minne sinä asettelisit rajan? Kerro ajatuksiasi niin ehköä voimme yhdessä olla viisaampia!

 

 

E, joka ole ihan varma kumpaa rakastaa enemmän, työtään vai työn tekemistä

Note to Self – Arjen hallintaa part. 3

 

”Et ole enää kaksikymmentä.”

 

Lainatusta vapaa-ajasta ja hilpeistä juhlista maksetaan kallis hinta: kaoottinen arki ei katoa, vaikka äitiä kuinka väsyttäisi. Päin vastoin, se kasaantuu ja painaa niskan linttaan. 

Pikkujoulukausi, joskus rakastin sinua, mutta harkitsen vakaasti päätöstä pitkäaikaiselle suhteellemme.

 

kind regards,

”almost thirty, but feeling like sixty”

Miksi minä ei ymmärrä? #lapsensuusta

Kun on oikein harmittanut, eikä edes tiedä miksi, on aika alkaa saada vastauksia elämän suurin kysymyksiin:

 

”Äiti, miksi minä ei ymmäjjä?”

 

Mitäpä tuohon sanoisin? Kun kaappaisi syliin ja suukkotaisi ja kertoisi, ettei äitikään aina ymmärrä. Eikä aina tarvitsekaan ymmärtää, joskus vain harmittaa.

Tälleen kevyt kysymys ensimmäiseksi ”Miksi” -kysymykseksi, vai kuinka?

 

E, jonka todella täytyy alkaa valmistautumaan näihin kysymyksiin

 

#verkkarimutsi

Törmäsin blogosfäärissä pyöriessäni omasta mielestäni hauskan arkiseen haasteeseen, joka raottaa verhoa hieman blogikulissien taaksekin, silleen hyvässä hengessä, nimittäin #verkkarimutsi -haasteeseen, joka on saanut alkunsa täältä.

ja, noh te tunnette minut, tämähän oli kuin Kasvukäyrille nakuteltu 😉 Tässä siis kaksi kuvaa: äiti edustaa ja äiti hengaa!

 

 

trenssi, farkut – guess

laukku – lumi

kengät – hm

Jos näet minut pyörimässä jossakin nutturassa ja koko mustissa näet minut omimmillani. Päälleni sujahtavat lähes poikkeuksetta mustat housut, mutta nykyään saatan änkeytyä myös kynähameeseen, jota pikkuhiljaa alan oppimaan myös käyttämään.

Mutta kun pääsen kotiovesta sisään lentää kireät kamppeet nurkkaan (joskus kirjaimellisesti) ja päälleni pääsevät lököhousut höystettynä villasukilla, ah <3 Kuvassa näkyvät fleecehousut ovat ehdottomat lempparit ja kymmenen vuotta vanhat. Ne ovat ensimmäinen joululahja, jonka herra K on minulle koskaan ostanut. Rakkaimmat ja ihanimmat <3 

housut – hm

paita – guess

villasukat – tädin kätösistä

 

Miltä sinä näytät kotona? Mukaan haastan vähintäänkin koko team #momfien!

 

lököisiä iltoja!

E

Happy as a Horse

 

ONNEA S!

Tasan kaksi vuotta sitten teit elämästäni juuri niin täydellisen kuin se on. en vaihtaisi päivääkään. Älä koskaan ikinä muutu, ole sellainen kuin olet, sillä sinua, juuri sellaisena kuin sinä olet rakastan enemmän kuin mitään muuta <3

äiti

 

– ja olihan se ponnistus: 

http://www.lily.fi/blogit/kasvukayrilla/tasan-vuosi-sitten-rv-41-2

http://www.lily.fi/blogit/kasvukayrilla/tasan-vuosi-sitten-rv-41-3

http://www.lily.fi/blogit/kasvukayrilla/tasan-vuosi-sitten-rv-41-4-ja-viisi

Aika kultaa muistot 😉

Näin mä kulutan aikaa

Neiti S:n syntymäpäivä lähestyy ja kotia on alettu valmistella juhlaa varten. Tekemistä riittää, eikä viime tingassa tulonsa peruuttanut siivoja ainakaan vähentänyt työmäärää.

Niinpä olen päättänyt suhtautua asiaan silleen järkevästi, tehden vain välttämättömän.

Kuten:

  • päättänyt ilta yhdeksältä, että makuuhuoneen lamppu muuttaa olohuoneeseen, keittiöön vaihdetaan kokonaan uusi ja työhuoneen jalkalamppu saa toimia väliaikaisvalaistuksena makuuhuoneessa
  • päättänyt kesken keittiön lampun vaihdon, että ruokailuryhmä saa kääntyä sijoillaan 
  • maalannut ruokapöydän aamu seitsemältä (ei, se ei ehtinyt kuivua puoli viiteen mennessä)
  • myllänyt olohuoneen kalusteet uuteen järjestykseen sekä
  • aloittanut valokuvaseinän kasaamisen eteiseen
  • haaveillut ja haikaillut valokuvien äärellä kun ne vaan ovat niin ihania!

Miten se vimma aina iskeekin juuri silloin, kun tekemistä olisi ihan muissakin hommissa, niinkuin vaikka lattianpesussa?

Toisaalta, olen muutamassa tunnissa nyt toteuttanut puolen vuoden ”pitäisi” -jutut 😉

Löytyykö kohtalontovereita, jotka ajautuvat toiminnan hetkellä tekemään jotain ihan muuta?

 

E, joka oikeasti nyt aloittaa ne hommat

Vastalääke uhmaiälle

Kuulin jokin aika sitten, että paras vastalääke uhmaikään on drinkit. Siis äidille. Ikävä kyllä en itse voi juurikaan käyttää kyseistä hermojen lepuutus kikkaa, sillä krapulataipumukseni on ennen kuulumattoman käsittämätön. Yksi lasillinen ja aamulla kolottaa päätä, joten olen joutunut vain kärvistelemään. Ja totta puhuen, jos tuolle tielle lähtisin joutuisin olemaan pienessä sievässä all the time, sen verran kovassa uhmassa täällä tällä hetkellä ollaan!

Olen kuitenkin yrittänyt keksiä tapoja hillitä uhman vaikutusta koko perheeseen (itseeni) erinäisin keinoin, välillä paremmalla ja välillä huonommalla menetyksellä. Olenkin hyvin nopeasti todennut, että vaiheesta riippuen teen niin tai näin, en voi lapsen uhmakohtauksiin vaikuttaa; ne tulee kun on tullakseen.

Siispä onkin keksittävä keino, jolla itse kestää ne kohtaukset kunnialla eli toisin sanoen on ihan zen.

Joko arvaatte?

Äiti on alkanut joogaamaan kotona.

hetkinen, muotoilen lauseen uudestaan

Äiti on alkanut oleilemaan tukalissa asennoissa ja keskittymään hengittäämiseen. Kun on aikansa valuttanut verta päähän ja kestää sen, ei seuraava uhmakaan tunnu ihan kamalalta 😉

tilanteen piti olla lavastettu, mutta ei olekaan

 

 

 

rentouttavaa alkanutta viikkoa!

E