Mitä tuli opittua?

 

Lemmy, on nyt ollut perheemme tuorein jäsen kahden viikon ajan. Ja opettavaiset ovat nuo kaksi viikkoa olleet. Kyllä. Olen oppinut muun muassa, että:

1. Meillä ei pyydetä, meillä käsketään:

Lemmy, nyt heti syömään!

2. Meillä jankataan (kts. myös kohta 1):

Lemmy, oma peti. Oma Peti. OMa PEti. OMA PETI.

3. Kaikki päättyy sanoihin:

Nyt tottelet.

Tiesin, että koira on terapeuttinen, mutta Äidin kasvatus opas, oli mulle ihan uusi juttu.

Voi kuinka mä näitä juttuja pyörittelin kun sieluni peilin unta katselin.

 

Unohdetaan se koirakoulu, äiti kaipaa tapakasvatusta.

 

E

 

 

PS. Olenko mä joskus sanonut, että koko perheen uhma?

She’s a mom, doesn’t go out that much – #teammomfie

Naisia, naurua, korkokenkiä ja punaisia huulia, niistä oli minun viikonloppuni tehty. 

 

 

 

 

Kertokoon kuvat (ja edelleen kipeät vatsalihakset) enemmän kuin tuhat turhaa sanaa. Kiitos naiset, vuoden päästä taas uusiksi 😉

Tällä elää taas tovin.

 

E

PS. Ristelyfiiliksiä myös täällä. (Mä olen oikeasti tainnut nauraa koko matkan?)

Photocredits:Mun elämä, milloin siitä tuli näin (ihana), Ilman sinua olen lyijyä ja Pahinta Nannaa

 

Mitä syötäisiin?

Iltapalainspiraatio, sitä etsitään joka ilta, onhan iltapala nyt ehkä päivän aterioista nautinnollisin, vai mitä olet mieltä?

Yleensä lautaselle päätyy voileivät erinäisillä vaihtuvilla täytteillä, mutta toisinaan se inspiraatio iskee ja tuo nenän eteen jotain ihan muuta, niin kuin tänään. 

 
banaani-päärynäpaistos

1 banaani

1 päärynä

n. 1 rkl juoksevaa margariinia

1 dl ruishiutaleita

2 tl kanelia

(siirappia)

Uuniin 200 asteeseen 15-20 minuuttia hieman jäähdytystä ja eikun maustamattoman jogurtin sekaan.

 

Helppo ja nopea iltapalaherkku on valmis! Ja sopisi muuten aamiaisellekin (tai ihan vaan makean nälkään) 😉

 

E

Iltasikermä – äidiltä tyttärelle

”Joka ilta kun lamppu sammuu ja saapuu oikea yö”

Laulu, jota ajattelin sitten joskus laulavani lapselleni kun sellainen nukutettavaksi siunaantuisi. Totuus on kuitenkin se, että osaa tuosta laulusta tuota lausetta enempää vaikka lapsi on ollut nukutettvana jo reilut kaksi vuotta. Ja totuus on se, että ensimmäisiin kuukausiin en edes osannut laulaa lapselleni, ehkä juuri siksi, että olin valinnut ”meidän lauluiksi” lauluja, joilla minulle itselleni ollut se on niin kiva laulu -sidettä kummempaan.

Lounatuulet ja Siniset unet lähtivät aivan yhtä nopeasti kuin olivat saapuneetkin.

Mitä meillä sitten lauletaan?

Me laulamme jokaikinen ilta täsmälleet samat kolme laulua, joita minun oma äitini minulle lauloi ja joita aina halusin kuulla.

tiitiääinen, metsäläinen,

pieni menninkäinen

keinu kuusen kainalossa,

tuutu tuulen kartanossa

sammuta, siniset tähdet 

– kirsi kunnas

 

Jokaikinen ilta kun lamppu sammuu, kuuluu samat pienet sanat: Äiti, laula sinä tiitiäinen ja joka ilta Tiiitiäistä seuraa toive Tuiki, tuiki tähtösestä ja Twinkle Twinklestä, se on kuultava sekä suomeksi että englanniksi. Ja sitten me nukahdetaan.

Tänään maatessani hiljaa Pirpanan sängyssä ja odottaessani hänen nukahtamistaan mietin, että miten nuo laulut päätyivät meidän valikoimaan ja muistin pienen kolme kuukautta vanhan rimppakintun, joka oli juuri saanut rokotuksensa. Muutoin niin hyväntuulinen eikä ollenkaan itkuinen vauva oli itkenyt neljä tuntia putkeen ja minä laskin minuutteja siihen kun hoitoapu kotiutuisi töistä, itsekin itkien. Enkä keksinyt enää mitään muuta keinoa pitää itseäni rauhallisena kuin kävellä ympäri asuntoa ja laulaa sitä yhtä ainoaa laulua, jolla äitini oli minua aina rauhoitellut. 

Lauloin itselleni Tiitiäistä.

Ja pian huomasin, että tiukkojen paikkojen tullen alkavani toistamaan tätä tapaa: kun äidillä ei meinannut keinot riittää alettiin laulamaan ja aina samoja lauluja.

Nyt ne samat laulut ovat ne, joihin neiti rauhoittuu. Ei ole murhetta (paitsi se uhmakohtaus, silloin ei parane laulaa kuin hiljaa mielessä itselle), joka ei Tiitiäisellä kaikkoaisi. Eikä ollut minullakaan lapsena.

Äidiltä tyttärelle, ei se nyt kamalaa ehkä olekaan olla äitinsä kaltainen <3

Lauletaanko teillä samoja lauluja kuin omassa lapsuudessassi laulettiin, vai oletko ottanut uuden rallatuksen käyttöön? 

 

E

 

PS. Ehkä tämä oli väistämätöntä sillä lauloihan minä lapsena jo koirallenikin samoja lauluja silloin kun hän oli hermostunut, niinkuin vaikka autossa tai uutena vuotena. Se on selkäytimessa <3

 

 

 

Tykkään susta niin, että halkeen – ja koko perheen uhmaikä

Oletteko vähään aikaa sattuneet lukemaan tuota blogini sivupalkkia? Itse luin juuri äsken, enkä taaskaan voinut olla hymähtämättä ajatukselle, että kenellähän se uhmikä täällä mahtaa olla? No okei, kyllähän se on tuo Pirpana, mutta helvetti: miksi kukaan ei ole kertonut, että se tarttuu?

Mitä hankalampi päivä sitä hankalampi äiti… eikun?

Että kyllä mulla tässä nyt alkaa tuntumaan, että tää aikuisena olo ei sittenkään ole ehkä ihan lastenleikkiä. Että kun ihan viilipyttynä pitäisi olla ja kuunnella 75 prosenttia kotona oltavasta ajasta itkuhuutoa ja samaan aikaan selittää kuinka äiti ymmärtää ja äiti tykkää ja voi voi kun onkin paha mieli, väistellä lenteleviä tavaroita ja yrittää keksiä jotakin joka veisi huomion edes hetkeksi johonkin muuhun, noin niiku positiivisessa hengessä ja samalla olla lahjomatta, kiristämättä ja eritoten uhkailematta, niin kyllä tässä pikkuhiljaa alkaa ne itkupotkuraivarit kuulostamaan melko hyvältä vaihtoehdolta.

Henkisesti olen saanut ne jo monesti, päivässä. Todellisuudessa: lasketaanko se, jos sulkeutuu makuuhuoneeseen ja soittaa omalle äidilleen kiukutellaakseen sille kun oma lapsi kiukuttelee? Tavallaan kai.

Ääripäästä ääripäähän, niin äiti kuin tytär. Että jos joku nyt mainitsee sanan johdonmukaisuus, niin voin kertoa, että ainoa johdonmukaisuus, joka täällä tällä hetkellä vallitsee, on se, että lapsi tuntuu voittavan joka kerta. Olen voimaton.

Ja sitten se kolikon kääntöpuoli: kun raivotaan raivotaan kunnolla, mutta kun rakastetaan niin sitten kyllä rakastetaan niin, että haljetaan. Sen täytyy olla evoluution kehittämä suojelumekanismi, että edes suurin osa äideistä selviäisi urakasta noin niinku suuremmin traumatisoitumatta? Koska sitten ollaan niin söpöjä ja ihania ja halirutataan niin, että kylkiluissa rutisee. Ja onneksi, onneksi! niitäkin hetkiä mahtuu jokaiseen päivään.

 

”Mä en kyllä tajua miksi kenenkään pitäisi mennä huutamaan viereiseen huoneeseen yksinään, koska ei muka kestä omaa lastaan?” -Elina 27v. ei lapsia

 

– Mä en enää ikinä sano, mä en kyllä tajua.

 

i’m exhausted.

E

Kotikampaamo

Tyttöjen juttuja.

Niitä on odotettu ja niistä on haaveiltu: kuinka ihanaa onkaan olla tytön äiti, voidaan yhdessä tehdä kaikkia ihania tyttöjen juttuja. Voidaan lakkailla kynsiä, ihastella kauniita vaatteita ja laitella hiuksia. Ihanaa!

Noh, sitä saa mitä tilaa.

 

Astetta rajumpi tää mun kotikampaaja <3

 

E

Takaisin lähtöruutuun, kulkematta vankilan kautta

Blogitauko.

En suunnitellut sitä, enkä missään olosuhteissa ajatellut ryhtyväni sellaiseen ja kuitenkin on vierähtänyt jo pidempi aika, lähes kaksi kuukautta siitä, kun olen kirjoittanut aktiivisesti. Se jäi kuin vahingossa.

Ei ole kulunut päivää etteivätkö ajatukseni olisi käyneet Kasvukäyrillä ja ajatellut, että ”vitsit, tästä pitäisi kirjoittaa” ja kuitenkaan en ole tehnyt niin; olen valinnut toisin. Loppuvuoden kiireiden ja juhlakauden vauhdissa ajauduin tilanteeseen, jossa huomasin pääasiallisesti valitsevani aivan mitä tahansa muuta kuin ajan lapsen kanssa. Koska minun oli pakko. Oli pakko tehdä töitä, pakko siivota, pakko hoitaa raha-asioita ja laskea tulevalle vuodelle budjettia, joilla pääsemme säästötavoitteisiin, oli pakko kirjoittaa blogia, pakkoa pakon perään.

Ja sitten se alkoi, joulun tienoilla: tarketumisvaihe.

Kukaan muu kuin äiti ei kelvannut mihinkään. Äiti vain sai nukuttaa, äiti vain sai ottaa syliin, äiti vain kelpasi lohduttamaan, lukemaan, leikkimään ja käyttämään vessassa. Äiti vain, joka ei koskaan ollut oikeasti läsnä.

Olin turhautunut ja tuskissani, en saanut tehtyä juuri mitään niistä asioista joita minun oli pakko. Hetken sätkin ja rimpuilin kuin kala kuivalla maalla kunnes sen muistin: ainoa asia, jota minun on pakko olla ja tehdä on olla äiti.

Blogi jäi ensimmäisenä, aloin katsomaan maailmaa muutoinkin kuin iPhonen läpi, antamaan oikeasti aikani ja läsnäoloni pienelle takiaiselle, joka sitä niin kipeästi kaipasi. Arvotin maailmaa ja asioita, joita elämääni kuuluu. Ja kun mieleni teki kirjoittaa jostakin, hiljaa mielessäni valitsin toisin ja elin sen hetken, olin läsnä. Kerta toisensa jälkeen.

Nyt kun aikaa on kulunut kaksi kuukautta alkaa arvojärjestykseni olemaan taas ojennuksessa ja olen oppinut läsnäolon, olen oppinut turhautumisen sijaan rakastamaan niin hetkinä kun vain äiti kelpaa, laskemaan tavarat käsistäni ja antamaan sen hetken. Samaa tahtia kuin minun pakkoni on keventynyt on myös tarrautumisvaihe helpottanut. Se tuli tarpeeseen, meille kaikille.

Sitten se suurin kysymys: jatkuuko elämä vielä täällä Kasvukäyrillä?

Kyllä, mutta ei enää pakkona, vaan silloin kun se elämänmenoon mahtuu.

taito on vain olla ja nauttia siitä

 

Toivottavasti te olette vielä siellä? Oletteko? Ja mitä teille kuluu?

E

Take it Easy

Kuva kotoa siivousurakan keskeltä, pyykkikorista, tää lapsi taitaa myös rennosti ottamisen!

Terveiset Tampereelta, pyörähdimme siellä Mummin luona viettämässä Itsenäisyyspäivää (ja nauttimassa vapaa-ajasta). Olemme pyörähtäneet Tallipihalla (vesisateessa ei näyttänyt ihan samalta kuin kuvissa), löhöilleet ja lasikotelleet, syöneet hyvin, allekirjoittanut ei koskenut tietokoneeseen koko viikonloppuna (liekö tapahtunut pariin vuoteen?) ja kaiken muun kruunuksi; nukuimme kahtena yönä yli kymmenen tunnin yöunet, WAU!

Kyllä nuo omat vanhemmat voivatkin sitten olla aika ihana juttu, kun jaksavat ihan koko viikonlopun touhuta vilkerin kanssa, jo silkasta ilosta, mutta myös siksi, että arjen ryydyttämät vanhemmat saavat voimia kerättyä. En voi kuin toivoa, että joku päivä osaan itse olla yhtä hyvä omalle tyttärelleni <3

Täydellinen rentoutus ja univajeen paikkailu viikonloppu, kiitos Mummi, äiti, joka jaksaa olla äidilekin äiti <3

 

Uusi viikko, samat kujeet. Mitä teille kuuluu?

E

 

PS. Kiitos mielettömän ihanista ja tsemppaavista kommenteista uniongelma -postaukseen, kyllä tässä taas jaksetaan eteenpäin, ihan niin kuin ennenkin <3

Perhepedissä – Arjenhallintaa part 4

Nukkuminen ja sen vaikeudet ovat vilahdelleet kirjoituksissani aina aikajoin ja viimeisin viuhahdus löytyi suoraan ketutuksen keskeltä, täältä. Vähäisestä huomiostaan huolimatta voisi sanoa, että jos arjen haasteita pitäisi listata voisin vaikka vannoa, etä suurimpien konfliktien jäljet johtavat kaikki samaan osoitteeseen: väsymykseen ja unen puutteeseen.

En tiedä mitä tapahtui, mutta alku kesän jälkeen olemme saaneet heittää hyvästit täysille yöunille, sellaisia ei kerta kaikkiaan enää ole. Ollenkaan.Nukkumisestä on perusoikeuden sijaan tullut arjenluksusta, josta yritetään ottaa irti niin paljon mahdollista, niillä tunneilla, joita on käytettävissä. 

Näin ollen olemme myös heittäneet hyvästit systemaattiselle ”nukutaan kaikki omissa sängyissämme” pingottamiselle. Tätä nykyään meillä nukutaan siellä minne halutaan mennä nukkumaan, olemme nimittäin tässä useiden kuukauden käytännön tutkimuksessa huomanneet, että ne yöunet on paljon rauhallisemmat, jos nukkumapaikan saa valita itse illalla. Useimmiten neiti S valitsee oman sänkynsä ja kömpii sieltä aamuyöstä meidän viereemme, mutta parina iltana viikossa on valinta ehdottomasti isoon sänkyyn.

Sitten ollaan isossa sängyssä kaikki yhdessä.

Tällä taktiikalla me saamme nukkua edes vähän, mutta en voi olla miettimättä ruokimmeko me itse tätä ongelmaa ylläpitämällä epäsäännöllistä systeemiä? Jospa onkin karhunpalvelus mennä siitä mistä aita matalin? Mutta sitten taas, jos se kainallossa kölliminen tekee pienen onnelliseksi, en voisi mitenkään sitä häneltä kieltääkään. Vai voisinko?

 

Onko muilla kokemusta taaperovaiheen uniongelmista? Mistä niitä voisi lähteä purkamaan? Kaikki apu ja vinkit otetaan ilolla vastaan, sillä nukkuminen; se on oikeasti aika nasta juttu.

 

väsähtänein terveisin

E, joka muutenkerran viikossa painuu kahdeksalta neidin kanssa yhdessä nukkumaan tasatakseen viikottaista unimäärää, sekös vasta ihanaa onkin!