Kasvukäyrillä

”Kyllä mä täällä taas taputtelen itseäni selkään, kun olen jossain imetyshuuruissani onnistunut keksimään blogilleni nimen, joka tuntuu istuvan elämässäni lähes tilanteeseen kuin tilanteeseen.”

Mutta asiaan.. 😉

Viime kuukausina elämääni on tuntunut määrittelevän etsiminen, oman itsensä etsiminen, elämän suunnan etsiminen, ja ihan sellaisten pikkuisten ”kuka minä olen?” kysymysten pohtiminen. Eikä siihen ”Kuka minä halusin olla?” kysymkseenkään ole edelleenkään löytynyt varsinaista vastausta.

 

 

Varsinaiseen kuoppaan tunnuin tipahtavan jokin aika sitten sairauslomani yhteydessä, kun minulla oli kokonaiset kolme viikkoa aikaa pohtia näitä juttuja katatonisessa tilassa sohvalla möllöttäen. Kuoppaan tiputtiin suorilla jaloilla ja kivana kimmokkeena toimi lievähkö kuoleman pelko, joka nousi pinnalle samaan aikaa, kun sormestani löytyneet kasvaimet lähtivät patologin analysoitavaksi. Kasvaimet eivät osottauneet finnejä vaarallisemmiksi, mutta ajatus siitä, että aika tehdä asioita, joita todella haluaa on rajallinen, iskostui päähäni pysyvästi.

Tässä samassa mylleryksessä blogini on ollut hiljainen. En ole löytänyt sanoja, oikeastaan mihinkään, vain keskittynyt aukomaan solmuun mennyttä lankakerää, jota aivotoimintani on pääasiallisesti muistuttanut. Yrittänyt pitää itseni ja ajatukseni kasassa sen verran, että olennaisimmat asiat eivät pääsisi unohtumaan: lapsi, avioliitto ja työ, jotka kuitenkin ovat onneksi olleet selkeitä juttuja. Tämä nainen nimittäin rakastaa ihan kympillä lastaan, miestään ja työtään, kaikki muu onkin sitten ollut melkoista mössöä.

Nyt minusta alkaa pikkuhiljaa tuntumaan siltä, että suunta on jälleen löytymässä ja palaset alkavat loksahtelemaan paikoilleen, verho väistymään ja aurinko paistamaan! Joten bloginkin osalta voi kohta odottaa taas enemmän kuin hiljaisuutta.

Blogin kehityssuunta on kuitenkin pohdinnassa, sillä tässä samaisessa aivomyllerryksessä olen kaivautunut ulos äiti -kuorestani, jonne plussaa näyttänyt raskaustesti minut yli kolme vuotta sitten sulki, ja tajunnut taas sen, kuinka minä olen ja elämässä on niin paljon muutakin. Äiti olen kyllä, eikä sitä saa minusta tai Kasvukäyristä irti, mutta on niin paljon muutakin. Mitä te ajattelette? Askel yleismaailmallisempaan suuntaan? 

Kertokaahan mielipiteitänne ja hei, kommentteja siihen, mitä te toivoisitte täällä näkyvän ja kuuluvan, millaisista asioista te haluaisitte lukea?

 

elina

 

PS. sainkohan mä mitään sanottua, vaikka sanoja on jonossa noinkin monta? Mössö ei selvästikään ole väistynyt vielä ihan kokonaan 😉

 

Miten 2-vuotias nukkuu?

Kaksi elämää ja sen laatua määrittelevää asia: syöminen ja nukkuminen. Ensimmäisestä tällä tontilla on puhuttu paljonkin. On ollut ruokalakkoja, ollaan vaivuttu jopa epätoivoon, on sormiruokailtu ja päästy vihdoin melko seesteiseen vaiheeseen, jossa suurin ongelma tuntuisi olevan ajanpuute ruuanvalmituksen suhteen. Jälkimmäinen ei niinkään ole ollut tapetilla, kuin kausittain poikkeuksellisen huonojen kausien yhteydessä. Nyt kuitenkin katsaus meidän uniin!

Neidin 2-vuotispäivä kolkuttaa ovella ja unirytmi on taas murroksen alla. Aikaisemmat kahden-kolmen tunnin päiväunet ovat nykyään aivan liikaa ja päiväunet ovatkin muuttumassa tunnin nokosiksi. Kahden tunnin toteutuessa (kolmesta puhumattakaan) ei väsymyksestä ole tietoakaan kun nukkumaanmenoaika koittaa.

Entäs sitten yöt?

Me kuuluimme niihin onnekkaisiin, joiden lapset ovat nukkuneet syntymästään asti hyvin, täydet yöt alkoivat kun viisi kuukauta vanha neiti S siirtyi omaan huoneeseensa nukkumaan. Heti syntymänsäkin jälkeen hän oli niitä lapsia, joita heräteltiin syömään: kaksi herätystä yössä, sillä mentiin pääasiallisesti.

Kunnes tuli muutto.

 

Muutettuamme helmikuussa uuteen kotiin, ei nukkuminen enää ole onnistunut entisen lailla. Pitkään heräilimme jopa viisi kertaa yössä. Nukkumaan meno onnistuu pääasiallisesti hyvin, omaan sänkyyn iltasadun saattelemana, nukuttaminen kestää vaihtelevasti 10 minuutista 45 minuuttiin. Aivan poikkeuksellisen hankalina iltoin puolitoista tuntia. Kello 2-3 yöllä kömpii pieni känisijä meidän keskellemme nukkumaan, nykyään onneksi jo aivan itse, mutta tässä vaiheessa on kuitenkin lähes poikkeuksetta päästävä potalle ja saatava vesihörppy, ennen kuin unet voivat jatkua. Kokonaisista öistä meillä ei siis ole ollut tietoakaan helmikuun jälkeen. Enkä usko, että niitä kovin nopeasti on tulossakaan (pessimisti ei pety).

Ja tällä hetkellä neiti S pongahtaa ylös sängystä kello viisi. Tuskin maltan odottaa, että kellot siirtyvät talviaikaan. Näitä kukonlaulun aikaan heräämiskausia on kuitenkin tullut ja mennyt ennenkin, joten uskon se muuttuvan hyvinkin pian.

Pikaisella matemaattisella laskutoimituksella tämä tarkoittaa sitä, että toinen meistä nukkuu 4-5 tuntia ja toinen 5-6 tuntia yhdellä tai kahdella herätyksellä. Oma nukkumaan meno kun väistämättä viivästyy aina lähelle puolta yötä. Ehkä pitäisi opetella itsekin simahtamaan yhdeksältä? Illat ne vain on niin ihanan rauhallisia ja omaa aikaa.

Elättelin kovasti toiveita, että ruokahalun paraneminen oli vaikuttanut myös yöuniin, mutta näin ei käynyt. Kodissamme majaileekin tapaherääjä, jollainen olen itsekin ollut. Taisin oppia nukkumaan yöni kokonaan ollessani 8-vuotias.

Unien vähyydestä huolimatta en ole osannut olla kovinkaan tyytymätön, olen paikkaillut lyhyitä unia päiväunilla vapaapäivinä ja viikonloppouisin, sekä yksinkertaisesti oppinut pärjäämään vähemmällä: kuusi tuntia tuntuu tällä hetkellä sopivalta, vai onko se vain mieli joka minua huijaa, jotta kestäisin kroonisen univajeen?

 

Miten teillä muilla nukutaan? Miten nukahdetaan ja heräillaankö yöllä? Miten te suhtaudutte yöheräämisiin, saako viereen tulla?

 

rauhallista viikonloppua

E

Kun äiti pelkää masennusta

Viime viikkoisten ohjelmakuvausten jälkeen jäin miettimään ohjelmassakin esillä ollutta ”hiekkalaatikkopelkoani” ja sitä mikä sen aiheutti, kun monilla ystävilläni ja useilla muillakin äideillä on näistä Äitien kohtaamispaikoista vain positiivisia kokemuksia. Ja kun syvältä syövereistäni löysin vastauksen, halusin jakaa sen kanssanne.

Löysin siihen vain yhden vastauksen: epävarmuus.

Neidin ensikuukaudet (ja oikeastaan jo raskausaikana) olin todella epävarma itsestäni, tekemisistäni ja äitiydestäni. Siitä millainen äiti minusta tulisi ja millainen olisin. Olisinko hyvä äiti? Ehkä keskinkertainen? Hyvä luoja, toivottavasti en ainakaan huono! Yhtä asiaa pelkäsin kuitenkin ylitse muiden: masennusta.

Sairastamastani masennuksesta ei ollut kovinkaan pitkä aika, puhumattakaan säännöllisen terapian lopettamisesta, jossa kävin kahdesti tai kerran viikossa lähes kymmenen vuotta. Neuvolan raksiruutuun -kyselylomakkeissa ruksittiin kohdat, joissa masennuksesta puhuttiin. Kyllä, olin sen sairastanut, joten kuuluin myös riskiryhmään, kun puhuttiin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Koko raskausajan tuo masennusmörkö seurasi minua, vaivaten enemmän tai vähemmän; synkimpinä hetkinä jopa kaduin sitä, että olimme lapsetomuushoitoihin lähteneet, sillä olisihan se selvää, että minä en tulisi tästä selviytymään.

Kun Neiti S vihdoin saapui tähän maailmaan ja monien muiden ensisynnyttäjien tavoin en kokenutkaan sitä paljon puhuttua ”kun näin hänet rakastuin välittömästi” -tunnetta (vaan helpotusta siitä, että kaikki oli päättynyt hyvin) olin jo varma, että tästä se alkaa, tämä on merkki siitä, että tulisin masentumaan. Kun synnytysosastolla odotin, että joku tulisi hakemaan lapseni pois (en siis kerta kaikkiaan ymmärtänyt, että hän oli minun lapseni) langetin jo itselleni psykoosituomion, huolimatta siitä, että tämänkin kerrottiin olevan aivan normaalia.

Näistä lähtökohdista me kotiuduimme ja näistä lähtökohdista lähdin rakentamaan äitiyttäni, pelkäsin niin paljon, että en uskaltanut edes sanoa näitä asioita ääneen, sillä se olisi tehnyt niistä totta (minun mielestäni). Näistä lähtökohdista minun piti olla äiti äitien joukossa.

Päivät kuluivat ja se paljon puhuttu äidinrakkaus alkoi kasvamaan rytinällä (ja olihan se siellä alusta asti, se vain jäi pelkojen varjoon, niin monet muutkin hyvät asiat) ja se on jatkanut kasvuaan siitä lähtien. En usko missään vaiheessa olleeni oikeasti masentunut, sen pelkääminen vei kyllä uskomattoman määrän energiaa, mutta sinut itseni ja äitiyteni kanssa en ollut kuukausiin.

 

Ja sinne hiekkalaatikkolle mennessä: tunsin, että tämä kaikki oli kirjoittettu otsaani. Jälkeenpäin ajateltuna luulen, että olisin kääntänyt positiivisenkin palautteen itseäni vastaan, niin epävarma olin. Jokainen äiti on omalla tavallaan epävarma, eikä näissä hommissa useinkaan ole sitä absoluuttista oikeaa  tai väärää tapaa. Ja se kuka-tekee-mitä-mitenkin keskustelu on niitä ainoita juttuja, joista oikeastaan kuka tahansa äiti voi keskustella kenen tahansa äidin kanssa, mutta silloin kun pohjalla on pohjaton pelko omasta epäonnistumisesta saattavat ”minun mielestäni” -kommentit saada aivan uusia ulottovuuksia arvosteluna, sisältyi se niihin tai ei. Tänä päivänä äitiys on jo kasvanut minuun kiinni ja masennuspelko on poissa. Tänä päivänä olen jo niin ehjä, että näiden asioiden ääneen sanominen on mahdollista ja tiedän, että jokainen äiti kohtaa omat haasteensa alkutaipaleella ja myöhemmin, enkä enää pelkää niitä hiekkalaatikoitakaan, mutta silloiselle pelokkaalle äidille ne olivat kova paikka.

 

Silti tästä kaikesta pelosta huolimatta ne äitikaverit olivat juuri niitä, joiden avulla loppujen lopuksi sain kasattua itseni ja pystyin jatkamaan päivästä toiseen, eikä se vauvavuosi olisi ollut mitään ilman heitä! Ilman heitä en ehkä koskaan olisi uskaltanut ylittää sitä leikkipaikan porttia. Onni on kädestäpitäjä, silloin kun sitä tarvitsee <3

 

Löytyykö joukosta muita käynnistysvaikeuksista kärsineitä vai onko kaikki sujunut kuin tanssi alusta lähtien?

 

E

 

EDIT* Vanhempainnetti sen kertoi: ”Synnytyksen jälkeiseen masennukseen kuuluu usein ahdistus ja yletön huoli.” Ehkä se olikin sitten ihan sitä itseään?

Pinkki #momfie – käy osallistumassa arvontaan!

Oletko sinäkin tänään Pinkki?

Jos et vielä, niin nyt on juuri oikea pukea päälle jotakin Pinkkiä, napata huikea selfie ja käydä liittämässä se #momfie -blogin Roosa nauha -päivän kunniaksi käyntiin potkaistuun arvontaan!

Postauksen löydät täältä. (Klik!)

Ja kyllä, oma kontribuutioni ennakkoon jäi säälittäväksi, mutta kommenttiosiosta löydät myös minut, lähöpää-äidin, joka on totaalisen rakastunut uusinpaan pinkkiin hankiintaansa! Voisko tässä mennä töihinkin?

 

M

Anteesi

Jotain todella suurta ja elämässä merkityksellistä on opittu, nimittäin spontaani anteeksipyyntö. 

Anteesi.

 

Voi kuinka hellyyttävää! Itkuhan se meinasi päästä kun tuo supattava ja suhiseva napero ensin halusi pyytää minulta anteeksi, koska ajoi kärryllänsä nilkkaani päin (ja minua ihan silmin nähden sattui). Anteesi, vainko, hali. Olin oikeasti niin hämmästynyt, että en ensin edes tajunnut sanoa sitä maagista tietysti saat rakas anteeksi.

Ja vähän myöhemmin samainen Anteesi tuli, kun äiti ihan vähän joutui (taas) sanomaan, että siihen takkaan ei mennä koskemaan. Ei silloin kun siellä on tuli, eikä silloin kun siellä ei ole. Nyt siellä vielä sattui olemaan. Anteesi, kuuma.

Arvatkaa saiko anteesi? <3

Ja sitten tietysti herääkin kysymys, että mitäthän siellä päiväkodissa on tehty, kun se Anteesi on noin opittu? 😉 Vaikka onhan sitä kotonakin harjoiteltu, se vain on tuntunut menevän kuuroilla korville, vai olenko vain vainoharhainen?

 

rauhallista iltaa toivottelee

M, joka on nyt sitten itse vuorostaan vatsataudissa, pöh.

Lahja, jollaisen olen aina halunnut

Lahja, jota olen odottanut kauan ja jonka saaminen tuntui vielä upeammalta kuin kuvittelinkaan on ensimmäinen itse tehty Äitienpäivälahja <3 Ja vielä äidiltä salaa.

 

Äitienpäivä on minulle toinen, mutta itse maalattu Teema-kuppi on ensimmäinen hoidossa salaa tehty Äitienpäivälahja. Kupin hoitoon oli Isi salassa toimittanut ja Äitienpäivänä se ilmestyi minulle. Eikö olekin maailman hienoin Teema-kuppi? <3

 

sade se senkuin jatkuu, mutta flunssa alkaa kohta olemaan selätetty ja kahvi maistuu uudesta kupista maailman parhaalle

M, joka muisti taas kuinka etuoikeutettua onkaan olla Äiti <3

 

Jos historiamme ei ole sinulle vielä tuttua, saat siitä pilkahduksia näistä kirjoituksista:

http://www.lily.fi/blogit/kasvukayrilla/lapsettomuuden-varjot

http://www.lily.fi/blogit/kasvukayrilla/haikailua-ja-historian-huminaa

 

 

Lapsettomuuden varjot

Viime aikoina olen mielessäni palannut monet kerrat aikaan ennen neitiä. Liekö neidin lähestyvä yksivuotispäivä aiheuttavan muistelot vai onko vain enemmän tai vähemmän aika käsitellä niitä ajatuksia ja tunteita. Ehkä aika on sille nyt kypsä.

Enimmäkseen olen miettinyt synnytystä ja raskautta edeltäneitä kuukausia, jolloin kuljimme hedelmöityshoidoissa. Talvi ja muutenkin niin kovin synkkää aikaa. Olin ahdistunut ja pelokas. Olin aukaisut vuosien toivomisen ja pettymisen aiheuttamat haavat ja antanut toiveelle taas tilaisuuden tarjota uusia pettymyksiä. Olin edelleen varma, että me koskaan saisi kaipaamme lasta. En halunnut puhua asiasta ihmisten kanssa juurikaan, sillä en halunnut joutua selittämään miksi yritys epäonnistui.

Samaan aikaan Facebook ja muu sosiaalinen media alkoi kiihtyvällä tahdilla täyttyä vauvauutisista. Ikä sen varmasti aiheutti, 25 paremmalla puolella olevat ystäväni ja tuttavani olivat pariutuneet, kuten minäkin, menneet naimisiin ja alkoi perustaa perhettä. Voi kuinka syvältä jokainen uusi ultrakuva riipaisikaan. Tai kuva pyöreästä mahasta. Ja siiten niistä syntyneistä nyyteistä, kateudella ja katkeruudella ei ollut enää määrää, se oli ääretön.

Hammasta purren näpyttelin jokaiseen iloiset onnen toivokset. Ja itkin. 

Sosilaalinen media näytti tältä

Ja minun elämäni näytti tältä

Aika kova kontrasti.

Ystävyyssuhteetkin joutuivat koetukselle, isomahaiset tai vastasyntyineitä nyyttejä sylissä kantavat eivät olleet niitä ykkösvaihtoehtoja ajanviettoseuraksi. Olin aivan liian katkera. Niin surullista kuin se onkin, tuo suru omasta lapsettomuudesta sai minut muuttumaan kykenemättömäksi iloitsemaan toisten onnesta. 

En toki ollut ainoa, joka kärsi samoista ongelmista ja vertaistuki, ajatusten jakaminen oli korvaamatonta.Ystäväni oli kanssani samassa rumbassa samaan aikaan, joten ajatusten vaihto tuntui hyvältä, vaikka en kenellekään soisikaan vastaavaa tilannetta. Oikeasti olin kuitenkin salaa onnellinen, että en ollut ainoa.

Kun neiti sai alkunsa ensimmäistä ICSI -hoidosta, jouduin huomaamaan, että muidenkin tahattomasti lapsettomien oli aivan yhtä hankala suhtautua meidän onneemme. Ja yllätyksekseni jouduin huomaamaan myös sen, että omasta kokemuksestani huolimatta, minä loukkaannuin siitä. Minusta se oli väärin. Vaikka olin itse aikaisemmin ollut täysin kykenemätön iloitsemaan muiden onnesta odotin, että minun onnestani kuitenkin vilpittömästi iloittaisiin. Aika hassua, eikö? Niin se ihmismieli taitaa vaan valitettavasti toimia, jokainen koettu tunnereaktio perustuu menneillään olevaan elämäntilaanteeseen ja samaistuminen perustuen omaan historiaan ja koettuun pahaan oloon vaatii aina ylimääräisen ponnistuksen.

Nyt kun neiti on täällä, kuulen useita vastaavia tarinoita ystävyyssuhteiden hankaloitumisesta tai jopa katkeamisesta. Toisaalta se on helppo ymmärtää, onhan kysymys yhdestä elämän suurimmista asioista, mutta silti se on niin surullista. Miksi ihmismieli onkin rakennettu niin, että kaikki koetaan itsensä kautta? Ja kokeeko kaikki? Vai onko olemassa ihmisiä, jotka tiukkaakin tiukemman paikan tullen voisivat vain olla onnellisia toisen puolesta ja unohtaa oman surunsa?

 

Onko sinulla kokemuksia lapsettomuuden vaikutuksista ystävyyssuhteisiin? Tai perhesuhteisiin? Auttaisiko jos asioista oltaisiin avoimempia, eikä yritettäisi viimeiseen saakka piilotella sitä omaa tuskaa, niin kuin esimerkiksi minä tein?

 

Aikaisempaa pohdintaa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoidoista löytyy täältä.

PS. Nykyään meillä näyttää tältä:

<3

A Beautiful Body – Blogihaaste

Pari päivää sitten Mami Go Go Minttu esitti blogihaasteen, jonka ajatus on kaunis ja tärkeä. Useat upeat äitibloggaajat ja bloggaaja, jotka ovat äitejä ovat astuneet ulos vaatteistaan ja näyttäneet mitä ne kätkevät alleen. Toinen toistaan upeampia ja rohkeampia naisia on laittanut raskauden ja synnytyksen tuomat muutokset vartaloissaan seinälle. (Kirjaimellisesti: Mami Go Go facebook -sivulta löydät haasteeseen vastanneiden naisten tarinat)

Kuvia katsoessa ja tarinoita lukiessa näkee monen monta erilaista vartaloa. Toinen on palautunut lähes täydellisesti kun toinen ei lähellekään sitä. Tarina on silti sama; kukaan ei koe olevansa ennallaan. Vaan uuteen, suuren aarteen muokkaamaan, vartaloon totuttelu on ollut vaikeaa tai vähintäänkin haastavaa. Ja kuten Magicpoksin Majkin sanoo, on surullista kuinka itsekriittisiä ja julmia me olemme itsellemme. (Ja jos vilkaiset edellä mainitun blogipostauksen kommentteja huomaat, että julmia emme ole aina me itse, vaan me olemme sitä myös toisillemme.)

Halusin lähteä haasteeseen mukaan (pitkän epäröinnin ja jänitämisen jälkeen), sillä näin hieno asia ansaitsee huomiota ja mahdollisimman monta toistoa sanoihin: sinä olet kaunis, juuri sellaisena kuin sinä olet. Ja kaikki ne kauneusvirheiksi kutsutut jäljet ovat kunniamerkkejä siitä, että sinä olet äiti! 

tässä olen minä, ei enempää ei vähempää, vain minä: yhdeksänkuisen tytön äiti

Itse olen lähes läpi elämäni kärsinyt huonosta itsetunnosta ja erittäin epävarmasta ja kriittisestä suhtautumisesta vartalooni. On ajanjaksoja, jolloin se on johtanut runsaaseen alipainoon ja järjettömiin laihdutusjaksoihin. Raskausaikana pahin pelkoni oli raskausarvet, lähes uin öljyssä, jotta niitä ei vain tulisi. Murhehdin paljon raskauskiloista ja siitä, tulisinko koskaan pääsemään niistä eroon. Synnytettyäni neidin en edes pystynyt katsomaan itseäni peilistä pitkään aikaan ilman, että koin suorastaan fyysistä pahoinvointia. Minulla oli kuitenkin vartalo, joka palautui hyvin ja melko nopeasti. Ennallaan se ei kuitenkaan ole. Jo entuudestaan olematon rintavarustus on imetyksen myötä muuttunut kahdeksi nahkapalaksi. Vatsalihakseni, jotka ovat aina olleet hyvässä kunnossa, ovat poissa. Niitä ei kerta kaikkiaan ole. Ryhtini on muistuttaa ässää, jonka seurauksena myös lantio- ja selkäkivut ovat joka päiväisiä. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Silti, en koskaan aikaisemmin ole osannut olla itselleni niin armollinen kuin tänäpäivänä olen. Jokaisella epäkohdalla on syynsä, neiti S, enkä milloinkaan vaihtaisi häntä raskautta edeltäneeseen vartaloon. En ikinä.

Siis arvon naiset, laitan haasteen eteenpäin, jatkakaa sitä ja käykää linkittämässä tarinanne muiden joukkoon tänne!

 

Ensikosketus ja valmistautumista tulevaan

Meri. Siinä on elementti, joka on hallinnut lapsuuttani voimakkaammin kuin mikään muu. Perheemme purjevene ja suvun saari Hiittisten saaristossa, ovat pitäneet siitä hyvin huolen. Rakkaus saaristoa kohtaan on on ollut elämänmittainen enkä ennusta sen suhteen päättyvän eroon.

Vuosi -85

Jokaisella vanhemmalla on asioita, joista toivoo myös lapsensa nauttivan ja joille toivoo vastaavanlaista merkitystä heidän elämäänsä kuin itsellä on ollut. Jos minun pitäisi nimetä yksi sellainen asia se olisi ilman muita vaihtoehtoja meri ja saaristo sen mukana.

Neidin ensikosketus tänään

Juhannuksena meidän olisi tarkoitus suunnistaa taas tuolle saarelle. Esitellä saari neidille ja neiti saarelle. Kaikkia iloja ei vielä tänä vuonna päästä kokeilemaan, mutta omasta lapsuudestani tiedän, että paljon kaikkea mukavaa on varmasti vuosien varrella tarjolla.

Pienen tytön paras kaveri oli Isovaari

Tänään teimme valmistelevia hankintoja, nimittäin pelastusliivit. Löysimme lähes käyttämättömät Helly Hansenin vauvaliivit erittäin hyvään hintaan. Oikea löytö!

 

Kaikki on siis valmista. Nyt ei muutakuin toivotaan, että sää on meille suopea ja pääsemme ensimmäiselle saariretkellemme!