Perhepedissä – Arjenhallintaa part 4

Nukkuminen ja sen vaikeudet ovat vilahdelleet kirjoituksissani aina aikajoin ja viimeisin viuhahdus löytyi suoraan ketutuksen keskeltä, täältä. Vähäisestä huomiostaan huolimatta voisi sanoa, että jos arjen haasteita pitäisi listata voisin vaikka vannoa, etä suurimpien konfliktien jäljet johtavat kaikki samaan osoitteeseen: väsymykseen ja unen puutteeseen.

En tiedä mitä tapahtui, mutta alku kesän jälkeen olemme saaneet heittää hyvästit täysille yöunille, sellaisia ei kerta kaikkiaan enää ole. Ollenkaan.Nukkumisestä on perusoikeuden sijaan tullut arjenluksusta, josta yritetään ottaa irti niin paljon mahdollista, niillä tunneilla, joita on käytettävissä. 

Näin ollen olemme myös heittäneet hyvästit systemaattiselle ”nukutaan kaikki omissa sängyissämme” pingottamiselle. Tätä nykyään meillä nukutaan siellä minne halutaan mennä nukkumaan, olemme nimittäin tässä useiden kuukauden käytännön tutkimuksessa huomanneet, että ne yöunet on paljon rauhallisemmat, jos nukkumapaikan saa valita itse illalla. Useimmiten neiti S valitsee oman sänkynsä ja kömpii sieltä aamuyöstä meidän viereemme, mutta parina iltana viikossa on valinta ehdottomasti isoon sänkyyn.

Sitten ollaan isossa sängyssä kaikki yhdessä.

Tällä taktiikalla me saamme nukkua edes vähän, mutta en voi olla miettimättä ruokimmeko me itse tätä ongelmaa ylläpitämällä epäsäännöllistä systeemiä? Jospa onkin karhunpalvelus mennä siitä mistä aita matalin? Mutta sitten taas, jos se kainallossa kölliminen tekee pienen onnelliseksi, en voisi mitenkään sitä häneltä kieltääkään. Vai voisinko?

 

Onko muilla kokemusta taaperovaiheen uniongelmista? Mistä niitä voisi lähteä purkamaan? Kaikki apu ja vinkit otetaan ilolla vastaan, sillä nukkuminen; se on oikeasti aika nasta juttu.

 

väsähtänein terveisin

E, joka muutenkerran viikossa painuu kahdeksalta neidin kanssa yhdessä nukkumaan tasatakseen viikottaista unimäärää, sekös vasta ihanaa onkin!

Äitiäkin voi joskus vituttaa

Eilen töistä kotiin palattuani, pää täynnä räkää ja kuumeisen olon puskiessa päälle istuin sohvalle ja luin tämän. Emmin ”ei niin jouluisen” -julistuksen siitä, miten kaiken ei tarvitse olla kimalteilla kuorutettua ja vähempikin kuin ”unelmaidylli” on ihan fine. Ajattelin mielessäni, että räväkästä tyylistä huolimatta, tuossa on (taas) pointti. Blogimaailma ja Instat on täynnä ihanaa jouluidylliä ja niille, jotka a) eivät jaksa b) eivät ehdi se saattaa raastaa sydäntä syvemmältäkin ja aiheuttaa alemmuuden tunnetta. Turhaan. Pidin julistusta omalla tavalla toimimisesta positiivisena, antaen ehkä tukensa niille muillekin, jotka eivät hössötykseen ja huokailuun kykene.

Ja sitten luin kommenttiosion. Ei sympatiaa ja vertaistukea vaan hyökkäys. Isku ja kertaalleen isketylle.

Mieleeni nousikin ajatus:

Eikö äitiä saa vituttaa?

Kyllä minua ainakin, juuri tällä hetkellä ihan niin paljon, että mietin voiko siihen jopa kuolla. Ja se on ihan okei.

Kun tarvot tässä kiireisessä ja armottomassa maailmassa yrittäen samalla ylläpitää onnellista perhearkea, taipua vauhdissa takaperinsiltaan samalla kurkottaen täyttämään kaikki nykypäivän kasvatusnormit, niin joskus ihan oikeasti saattaa vituttaa aivan urakalla. Ja kun tähän vielä lisätään krooninen väsymys, koska kaksivuotias ei edelleenkään nuku, on huumori hommasta kaukana. Silti se hymy on vain revittävä naamalle, jottei kukaan huomaisi, että: hitto, äiti onkin vain ihminen!

Onko todella menty siihen tilanteeseen, että vain positiivinen ulosanti on okei? Jokainen meistä käy aika ajoin omalla pohjallaan, nousee sieltä ja jatkaa eteenpäin kunnes pohja taas jo näkyy. Jokainen. Että tervetuloa vaan burnoutit ja masennukset, alemmudeentunto ja itseinho, jos jokaisen on pidettävä se visusti omana tietonaan. Arkirealismi, hitosti hienompaa kuin kulissit, joita viimeisillä voimilla yritetään pitää pystyssä.

Ei ole helppoa olla yhtä aikaa kaikkea ja pinnistää vielä pikkasen lisää, että loistaisi jokaisessa asiassa. Se on raskasta. Ja vaikka sosiaalisessa mediassa onkin hienoa se, että jokainen voi tarjoilla muille palan sitä parasta arkeaan (niin minäkin teen), niin ei lynkata niitä, jotka raottavat verhoa siihen muuhunkin. Senkin näkeminen ja kuuleminen tekee hyvää, se on katsokaas myös sitä arkea, jota jokainen meistä elää.

Ja ne, jotka nyt alkavat miettimään millaista kulissia täällä ylläpidetään, voi lopettaa arvailut samantien. Tänään äitiä vaan vituttaa, koska joskus se kaikki on liikaa.

 

E, jolla on sylissä räkäinen lapsi ja kasa nenääliinoja, meille molemmille, eikä minuuttiakaan aikaa sairastamiseen.

 

Hetki hiljaa

Joitakin asioita olen oppinut arvostamaan vasta hyvin äskettäin ja yksi niistä on hiljaisuus. Hetki omille ajatuksille.

Siitä ei ole kovinkaan kauan kun vielä inhosin hiljaisuutta ja vielä enemmän yksin oloa. Yksinolo aika kului puhelimessa puhuessa ja televisio aina päällä. Usein vielä musiikkia siihen sekamelskaksi. Hiljaisuus sai kaiken tuntumaan kuolleelta ja ahdistavalta.

Jos minulta nyt kysyttäisiin mistä arkisista asioista haaveilen, sanoisin ehdottomasti hiljaisuudesta ja hetkestä ihan vain omien ajatusten kanssa. Se kun on varsin harvinaista herkkua nykyään.

Nyt vasta ymmärrän hiljaisuuden ja rauhan todellisen merkityksen. Sielu lepää.

Epäilin vanhuutta, mutta se onkin kuulemma vain äitiys 😉

 

Onko mut huomanneet kelkan kääntymisen vai maistuuko meteli ja hälinä entiseen malliin? 

 

E

Just niinku mä

vai mitä tykkäätte?

 

Uusi banneri, on vallannut yläosion, ja me Twitterin! Okei, opetellaan valtaamaan, joten tule auttamaan ja kerro tälle Twitteruunolle, mikä ihme siellä on meno! Meitä voit seurata @kasvukayrilla!

 

Muualla somessahan me ollaan heiluttu jo hetki, ja vanhat tutut linkit löytyvät sivupalkista.

 

rakkautta ensisilmäyksellä, just niinku mä, me ja meidän elämä

 

Ihanaa viikonloppua

E

 

photo: Emma Huttu

Kasvattajana Suorittaja

Kun suorittaja ryhtyy kasvattamaan lasta, missä menee kannustamisen ja vaatimisen raja?

 

Tätä kysymystä olen pyöritellyt mielessäni viime aikoina paljon. Ja se tuntuu koko aika vain ajankohtaisemmalta kysymykseltä. Tänä aamuna uutistulvasta hyppäsikin silmilleni yksi artikkeli, joka käsitteli eroa työholismin ja intohimoisen työskentelyn välillä. Hyvin ajankohtainen asia, näin suorittaja kasvattajan näkökulmasta.

Olen itse luoneeltani suorittaja, sanan varsinaisessa merkityksessä. Minulla on aina useampi rauta tulessa ja oikeastaan vaadinkin sitä itseltäni, sillä toimiihan se minulle sisäänrakennettuna ”hyvän elämän mittarina”. Toisinaan uuvutan itseni, toisinaan olen täynnä energiaa ja voimaa juuri siksi. Toisinaan perfektionismi ottaa otteeseensa ja lakkaan suoritumasta, nousen ja aloitan uudestaan. Suorittamisessa itsessään ei ole mitään pahaa, mutta vaatimustason ollessa kova kaikelle mitä tekee joutuu usein kohtaamaan tilanteita, joissa joutuu pettymään. Itseensä. Voisinkin väittää, että epärealistiset odotukset omasta suoriutumisestani ovat olleet isossa roolissa itsetunto kysymyksissä. Vasta kun olen oppinut myös epäonnistumaan olen oppinut arvostamaan itseäni sellaisena kuin olen: epätäydellisenä.

Minulle itselleni tämä ominaisuus voi hyvin olla sisäsyntyistä, mutta varmasti myös kotikasvatuksen tuomaa. Kahden korkeasti koulutetun urallansa menestyneen vanhemman ainoana lapsena kasvaneena olen oppinut vain yhdenlaisen tekemisen mallin: suorittamisen ja jatkuvan eteenpäin pyrkimisen, jossa hyvä ei aina välttämättä ole riittävän hyvä.

Potentiaalia on helppo kannustaa ja toisaalta, jos tiedät toisen pystyvän johonkin, kunhan vain vähän ponnistelee, on vaatiminenkin helppoa.

Mutta missä kulkee se ero? Ero siinä, että vaaditaanko toista jatkuvasti ponnistelemaan ja pyrkimään eteenpäin, oppimaan lisää ja olemaan aina vain parempi ja taitavampi vai kannustetaanko ja annetaan taitojen ja tietojen kehittyä omassa tahdissaan positiivisessa ilmapiirissä?

Neiti S:n neuvola oli eilen ja kommentteina kaksivuotiaastani olivat ”puhe vastaa vähintään kolmevuotiasta”, ”tunnistaa uskomattoman määrän kuvia”, ”kehitystahti niin kovaa, että saattaa vaikuttaa unen laatuun ja määrään”. Noniin. Eli potentiaalia löytyy, kannustetaan!

Päiväkodin hoitohenkilökunnan kanssa käydyissä keskusteluissa tulee puolin ja toisin vastaan yksi lause: ”On niin vaikea muistaa kuinka pieni hän onkaan.” 

Ja tällä hetkellä asian ydin taitaa olla juuri siinä. Pitäisi muistaa, että kyseessä on kaksivuotias, ja rakentaa vaatimustaso sen mukaisesti. Tunnepuoli kun ei välttämättä kehity samassa tahdissa motoristen ja kielellisten taitojen kanssa, jolloin jatkuva suorituminen voi haitata kehitystä ennemmin kuin hyödyttää sitä. 

Tänään hän lähti päiväkotiin ensimmäistä kertaa ilman vaippaa, ja minä mietin: entä jos vaadimmekin aivan liikaa?

Palatakseni artikkeliin:

 

”Työholistit kehittävät eräänlaisen sisäisen äänen, joka on joko heidän vanhempansa, pomonsa tai muu tärkeä ihminen. Ääni kertoo, että olet hyvä ihminen vain kun teet töitä, suoritat”, Schaufeli sanoo. (lähde: hs.fi)

 

Minä en halua olla se ääni.

 

Oletko sinä pohtinut vastaavia asioita? Minne sinä asettelisit rajan? Kerro ajatuksiasi niin ehköä voimme yhdessä olla viisaampia!

 

 

E, joka ole ihan varma kumpaa rakastaa enemmän, työtään vai työn tekemistä

Note to Self – Arjen hallintaa part. 3

 

”Et ole enää kaksikymmentä.”

 

Lainatusta vapaa-ajasta ja hilpeistä juhlista maksetaan kallis hinta: kaoottinen arki ei katoa, vaikka äitiä kuinka väsyttäisi. Päin vastoin, se kasaantuu ja painaa niskan linttaan. 

Pikkujoulukausi, joskus rakastin sinua, mutta harkitsen vakaasti päätöstä pitkäaikaiselle suhteellemme.

 

kind regards,

”almost thirty, but feeling like sixty”

Parhautta

Kun on ollut kaksi päivää reissussa, nukkunut yhden yön patjalla ja toisen hotellissa, molempina öinä enemmin vähemmän kuin enemmän ja vihdoin pääsee kotiin, tuntuu ihan pienetkin jutut pakahduttavan ihanilta.

Jo pelkästään ”äiti, tulitko työmatkalta?” saa hengityksen pätkimään puhumattakaan siitä, että lapsi on poissaollessani keksinyt ”nallehalin” ja on halimassa vähän väliä.

Ja sitten oli tullut lunta. Pulkka oli kaivettu esille ja lapiolla putsattu piha. Eikä muuten arvannut kaksivuotias mitä sillä porkkanalla tehdään! Jos pienet jutut tuntui isoilta, niin arvatkaapa miltä tuntui lumiukon herättämä riemu!

Haalari – Polarn O Pyret

Pipo – HM

Rukkaset – Hestra

Kengät – Sorel

 

Ihana olla kotona! <3

 

E

 

PS. Kannattaa ehdottomasti käydä Facebookissa kurkkaamassa video Lumiukon muuttopäivänä! Videon löydät täältä: www.facebook.com/kasvukayrilla

 

Happy as a Horse

 

ONNEA S!

Tasan kaksi vuotta sitten teit elämästäni juuri niin täydellisen kuin se on. en vaihtaisi päivääkään. Älä koskaan ikinä muutu, ole sellainen kuin olet, sillä sinua, juuri sellaisena kuin sinä olet rakastan enemmän kuin mitään muuta <3

äiti

 

– ja olihan se ponnistus: 

http://www.lily.fi/blogit/kasvukayrilla/tasan-vuosi-sitten-rv-41-2

http://www.lily.fi/blogit/kasvukayrilla/tasan-vuosi-sitten-rv-41-3

http://www.lily.fi/blogit/kasvukayrilla/tasan-vuosi-sitten-rv-41-4-ja-viisi

Aika kultaa muistot 😉

Näin mä kulutan aikaa

Neiti S:n syntymäpäivä lähestyy ja kotia on alettu valmistella juhlaa varten. Tekemistä riittää, eikä viime tingassa tulonsa peruuttanut siivoja ainakaan vähentänyt työmäärää.

Niinpä olen päättänyt suhtautua asiaan silleen järkevästi, tehden vain välttämättömän.

Kuten:

  • päättänyt ilta yhdeksältä, että makuuhuoneen lamppu muuttaa olohuoneeseen, keittiöön vaihdetaan kokonaan uusi ja työhuoneen jalkalamppu saa toimia väliaikaisvalaistuksena makuuhuoneessa
  • päättänyt kesken keittiön lampun vaihdon, että ruokailuryhmä saa kääntyä sijoillaan 
  • maalannut ruokapöydän aamu seitsemältä (ei, se ei ehtinyt kuivua puoli viiteen mennessä)
  • myllänyt olohuoneen kalusteet uuteen järjestykseen sekä
  • aloittanut valokuvaseinän kasaamisen eteiseen
  • haaveillut ja haikaillut valokuvien äärellä kun ne vaan ovat niin ihania!

Miten se vimma aina iskeekin juuri silloin, kun tekemistä olisi ihan muissakin hommissa, niinkuin vaikka lattianpesussa?

Toisaalta, olen muutamassa tunnissa nyt toteuttanut puolen vuoden ”pitäisi” -jutut 😉

Löytyykö kohtalontovereita, jotka ajautuvat toiminnan hetkellä tekemään jotain ihan muuta?

 

E, joka oikeasti nyt aloittaa ne hommat

Miksi blogi? Miksi Lily?

Näin muutosten kynnyksellä, uuden Perhe -kategorian julkaisun alla Toimitus heitti Lilyn perhebloggareille haasteen raottaa verhoa niin syihin miksi (perhe)blogi on ja miksi sen koti on Lilyssä.

Itse aloitin bloggaamisen pitkän haaveilun jälkeen ja rohkeuden keräämisen jälkeen maaliskuussa 2012, neidin ollessa kolme kuukautta vanha. Siihen ihan ekaan postaukseen pääset kurkkaamaan tästä. Aloitin Kasvukäyrillä -blogin nimettömänä ja kasvottomana, tänä päivänä perheelläni on kasvot ja nimeni ei enää ole salaisuus, päin vastoin, koen tärkeänä, että teille, jotka blogiani luette, olen Elina, ihan minä itse.

Blogista muodostui hyvin nopeasti henkireikäni päiväuniajoille ja kontaktini ulkomaailmaan niille päiville kun ei kerta kaikkiaan jaksanut mitään muuta. Tärkeä siis ensi metreistä lähtien <3 Jälkeen päin ajateltuna luulen, että blogilla oli iso rooli myös siinä, ettei orastava masennukseni(?) ottanut minusta valtaa sitä enempää, niin hyvältä tuntui saada ajatuksia ja ihan niitä arjen tavallisia juttuja ylös ja silmien eteen. Jokainen kommenti ja jokainen punainen sydän kannusti jatkamaan ja muutti päiväkirjanomaisen blogini vuorovaikutussuhteiksi. 

Blogissani on ollut esillä arkea, iloja ja suruja. Aivan käsittämättömiä turhuuksia ja isoja asioita, kuten pohdintaa lapsettomuudesta, lapsettomuushoidoista ja lopulta onnistumisessa, siitä kuinka nämä kaikki kuitenkin jättävät omat jälkensä elämiimme, vaikka pieni Pirpana elämämme tänä päivää valostuttaakin. Blogista olen saanut itselleni harrastuksen, ehkä rakkaimman sellaisen ikinä, ja vaikka matkan varrelle mahtuu hetkiä, jolloin kaikki muu on mennyt edelle tai kirjoittaminen on tuntunut viimeiseltä jutulta mielessä, olen silti aina palannut näppäimistön ääreen ja aina tämä harrastus vain on antanut yhtä paljon!

Entä miksi sitten Lily?

Mielestäni vastaus on hyvinkin selkeä: koska Te. Te, jotka luette blogiani. Te, jotka kommentoitte sitä. Te, jotka kirjoitatte omia blogejanne Lilyssä. Te olette tehneet tästä rakkaasta harrastuksesta, niin rakkaan kun se on. Ilman teitä ei olisi Lilyä, joten ilman teitä tuskin olisi Kasvukäyrillä -blogiakaan.

Lily on Yhteisö, isolla Y:llä, jossa (toisinaan esiintyvistä marinoista etusivua tukkivista perheblogeista huolimatta) sulautuu yhteen blogeja kaikista aihepiireistä, sulassa sovussa rinnakkain, niin me perhebloggaajat, kuin huippumuoti blogit ja uskomatoman kauniit Lifestyleblogit. Voisiko bloggaaja tai lukija enempää pyytää? Mielestäni ei! Vai mitä sinä ajattelet?

Lily on antanut minulle paljon enemmn kuin foorumin blogilleni, se on antanut minulle ystäviä, joiden kanssa jakaa huonoja vitsejä (siis todella huonoja), tehdä huippu reissuja ja iloita yhdessä onnistumisista elämässä. Ja se on paljon se <3

Kaikesta tästä:

Kiitos <3

Sen lisäksi, että haluan kiittää teitä jokaista, joka olette olleet mukana Kasvukäyrien kasvamisessa haluan myös avata tilaisuuden vaikuttaa: mitä te haluaisitte jatkossa nähdä täällä Kasvukäyrillä? Onko teillä toiveita tulevasta sisällöstä?

 

Onnea uudelle Perhe -kategorialle toivottelee

E

 

seuraa meitä myös: facebookissa / instagramissa / bloglovinissa / blogilistalla