Kotona

Pitkästä hiljaiselosta huolimatta, en ole unohtanut teitä. Viimeisimmät kirjoitukseni ja pitkä tauko puhukoon puolestaan; kevät ja kesä on ollut itsetutkiskelun aikaa, hiljaisuudessa.

Nyt edessä on kuitenkin taas syksy, arki ja uusia tuulia. En voisi valehdella löytäneeni itseäni, se etsintä jatkuu (ehkä läpi elämän), mutta jotain on kuitenkin löytynyt, nimittäin blogille uusi koti.

Haluan kiittää Lilyä siitä, että se tarjosi Kasvukäyrille sen ensimmäinen kotikolon ja paikan, jossa on ollut helppo majailla. Nyt kuitenkin on aika jatkaa matkaa ja astua kynnyksen yli uuteen kotiin.

Teille, jotka olette seuranneet matkaamme näiden vuosien aikana, tervetuloa uuteen kotiin, täällä viihdytän ihan varmasti! <3

Uusimmat päivitykset löytyvät tuttuun tapaan Facebookista ja Twitteristä, myös Bloglovin’in osoite päivitetään tuota pikaa. Kuulumiset reaalina löytyvät edelleen Instagramista, joka on päivittynyt ahkerasti myös blogihiljaisuuden aikana.

kasvukayrilla_kuva.jpg

Jatkossa voit seurata, jopa päivittyvää, blogia täällä:

kasvukayrilla.blogikoti.fi

Tervetuloa!

PUS!

 

She’s a mom, doesn’t go out that much – #teammomfie

Naisia, naurua, korkokenkiä ja punaisia huulia, niistä oli minun viikonloppuni tehty. 

 

 

 

 

Kertokoon kuvat (ja edelleen kipeät vatsalihakset) enemmän kuin tuhat turhaa sanaa. Kiitos naiset, vuoden päästä taas uusiksi 😉

Tällä elää taas tovin.

 

E

PS. Ristelyfiiliksiä myös täällä. (Mä olen oikeasti tainnut nauraa koko matkan?)

Photocredits:Mun elämä, milloin siitä tuli näin (ihana), Ilman sinua olen lyijyä ja Pahinta Nannaa

 

Kasvukäyrillä

”Kyllä mä täällä taas taputtelen itseäni selkään, kun olen jossain imetyshuuruissani onnistunut keksimään blogilleni nimen, joka tuntuu istuvan elämässäni lähes tilanteeseen kuin tilanteeseen.”

Mutta asiaan.. 😉

Viime kuukausina elämääni on tuntunut määrittelevän etsiminen, oman itsensä etsiminen, elämän suunnan etsiminen, ja ihan sellaisten pikkuisten ”kuka minä olen?” kysymysten pohtiminen. Eikä siihen ”Kuka minä halusin olla?” kysymkseenkään ole edelleenkään löytynyt varsinaista vastausta.

 

 

Varsinaiseen kuoppaan tunnuin tipahtavan jokin aika sitten sairauslomani yhteydessä, kun minulla oli kokonaiset kolme viikkoa aikaa pohtia näitä juttuja katatonisessa tilassa sohvalla möllöttäen. Kuoppaan tiputtiin suorilla jaloilla ja kivana kimmokkeena toimi lievähkö kuoleman pelko, joka nousi pinnalle samaan aikaa, kun sormestani löytyneet kasvaimet lähtivät patologin analysoitavaksi. Kasvaimet eivät osottauneet finnejä vaarallisemmiksi, mutta ajatus siitä, että aika tehdä asioita, joita todella haluaa on rajallinen, iskostui päähäni pysyvästi.

Tässä samassa mylleryksessä blogini on ollut hiljainen. En ole löytänyt sanoja, oikeastaan mihinkään, vain keskittynyt aukomaan solmuun mennyttä lankakerää, jota aivotoimintani on pääasiallisesti muistuttanut. Yrittänyt pitää itseni ja ajatukseni kasassa sen verran, että olennaisimmat asiat eivät pääsisi unohtumaan: lapsi, avioliitto ja työ, jotka kuitenkin ovat onneksi olleet selkeitä juttuja. Tämä nainen nimittäin rakastaa ihan kympillä lastaan, miestään ja työtään, kaikki muu onkin sitten ollut melkoista mössöä.

Nyt minusta alkaa pikkuhiljaa tuntumaan siltä, että suunta on jälleen löytymässä ja palaset alkavat loksahtelemaan paikoilleen, verho väistymään ja aurinko paistamaan! Joten bloginkin osalta voi kohta odottaa taas enemmän kuin hiljaisuutta.

Blogin kehityssuunta on kuitenkin pohdinnassa, sillä tässä samaisessa aivomyllerryksessä olen kaivautunut ulos äiti -kuorestani, jonne plussaa näyttänyt raskaustesti minut yli kolme vuotta sitten sulki, ja tajunnut taas sen, kuinka minä olen ja elämässä on niin paljon muutakin. Äiti olen kyllä, eikä sitä saa minusta tai Kasvukäyristä irti, mutta on niin paljon muutakin. Mitä te ajattelette? Askel yleismaailmallisempaan suuntaan? 

Kertokaahan mielipiteitänne ja hei, kommentteja siihen, mitä te toivoisitte täällä näkyvän ja kuuluvan, millaisista asioista te haluaisitte lukea?

 

elina

 

PS. sainkohan mä mitään sanottua, vaikka sanoja on jonossa noinkin monta? Mössö ei selvästikään ole väistynyt vielä ihan kokonaan 😉

 

Iltasikermä – äidiltä tyttärelle

”Joka ilta kun lamppu sammuu ja saapuu oikea yö”

Laulu, jota ajattelin sitten joskus laulavani lapselleni kun sellainen nukutettavaksi siunaantuisi. Totuus on kuitenkin se, että osaa tuosta laulusta tuota lausetta enempää vaikka lapsi on ollut nukutettvana jo reilut kaksi vuotta. Ja totuus on se, että ensimmäisiin kuukausiin en edes osannut laulaa lapselleni, ehkä juuri siksi, että olin valinnut ”meidän lauluiksi” lauluja, joilla minulle itselleni ollut se on niin kiva laulu -sidettä kummempaan.

Lounatuulet ja Siniset unet lähtivät aivan yhtä nopeasti kuin olivat saapuneetkin.

Mitä meillä sitten lauletaan?

Me laulamme jokaikinen ilta täsmälleet samat kolme laulua, joita minun oma äitini minulle lauloi ja joita aina halusin kuulla.

tiitiääinen, metsäläinen,

pieni menninkäinen

keinu kuusen kainalossa,

tuutu tuulen kartanossa

sammuta, siniset tähdet 

– kirsi kunnas

 

Jokaikinen ilta kun lamppu sammuu, kuuluu samat pienet sanat: Äiti, laula sinä tiitiäinen ja joka ilta Tiiitiäistä seuraa toive Tuiki, tuiki tähtösestä ja Twinkle Twinklestä, se on kuultava sekä suomeksi että englanniksi. Ja sitten me nukahdetaan.

Tänään maatessani hiljaa Pirpanan sängyssä ja odottaessani hänen nukahtamistaan mietin, että miten nuo laulut päätyivät meidän valikoimaan ja muistin pienen kolme kuukautta vanhan rimppakintun, joka oli juuri saanut rokotuksensa. Muutoin niin hyväntuulinen eikä ollenkaan itkuinen vauva oli itkenyt neljä tuntia putkeen ja minä laskin minuutteja siihen kun hoitoapu kotiutuisi töistä, itsekin itkien. Enkä keksinyt enää mitään muuta keinoa pitää itseäni rauhallisena kuin kävellä ympäri asuntoa ja laulaa sitä yhtä ainoaa laulua, jolla äitini oli minua aina rauhoitellut. 

Lauloin itselleni Tiitiäistä.

Ja pian huomasin, että tiukkojen paikkojen tullen alkavani toistamaan tätä tapaa: kun äidillä ei meinannut keinot riittää alettiin laulamaan ja aina samoja lauluja.

Nyt ne samat laulut ovat ne, joihin neiti rauhoittuu. Ei ole murhetta (paitsi se uhmakohtaus, silloin ei parane laulaa kuin hiljaa mielessä itselle), joka ei Tiitiäisellä kaikkoaisi. Eikä ollut minullakaan lapsena.

Äidiltä tyttärelle, ei se nyt kamalaa ehkä olekaan olla äitinsä kaltainen <3

Lauletaanko teillä samoja lauluja kuin omassa lapsuudessassi laulettiin, vai oletko ottanut uuden rallatuksen käyttöön? 

 

E

 

PS. Ehkä tämä oli väistämätöntä sillä lauloihan minä lapsena jo koirallenikin samoja lauluja silloin kun hän oli hermostunut, niinkuin vaikka autossa tai uutena vuotena. Se on selkäytimessa <3

 

 

 

Muffinimania – Uramutsi jäi kiinni itseteosta

En ole varma kummasta olisi syytä olla enemmän huolissaan: vyötärön ympäryksestä vaiko mielenterveydestä. Äiti, joka on tähän mennessä tehnyt vain sorsantappovälineeksi soveltuvia sämpylöitä, on jo toistamiseen tavattu jauhoinensa ja kauhoinensa sulattelemasta suklaata hellan äärestä. 

Selainhistorian viimeisin tieto: yleiskoneet.

Viimeisin kuulohavainto: Voisin vaikka äitienpäivälahjaksi haluta sellaisen leivontamasiinan.

Muffinit, teissä on jotain hämärää!

Vai onko se dietti, joka on koitumassa kohtalokseni?

sitruunamuffini-vadelmasydämellä, sokerikuorrutteella ja valkosuklaakreemillä,

tuletko muffinikseni?

 

Taivaallista. Ja niin hauskaa!

 

ja niitä on vielä jääkaapissa.

E

 

viikon takaiset suklaaherkut täällä

 

Hulluutta

Meidän perheessä se on nyt ainakin virallista, sen kevään on pakko olla tulossa. Äidin on nimittäin vallannut vuosittainen keväthulluus, eli sisustusvimma.

Kaikki alkoi viattomasti neidin huoneesta, josta lähti pinnasänky ja iso valkoinen hylly. Tilalle tuotiin uusi isojen tyttöjen sänky ”pinsessa sänky” ja pienempi seinähylly. Valoa ja avaruutta.

Kuten kaikki pikkuprokkikset myös tämä yllätti työmäärällä, joten olisi voinut kuvitella inspiraation tyrehtyneen, mutta ei. Neljästä huoneesta kolme on nyt käyty läpi, jokainen on saanut uuden ilmeen. On siirretty työpöytää ja sohvaa, lamppuja huoneesta toiseen. Viimeisin kohtaus käänsi parisängyn ja yöpöydät aivan uuteen uskoon. Ja minä kun olin vain menossa petaamaan sänkyä.

siinä se taas menee 

 

Aurinko, miten onnistut tekemään tämän joka vuosi? – tiedustelee orjatyövoimaksi päätyneet viattomat urhit

 

 
 
valtaako hulluus sinutkin näin valon saapuessa vai ilmeneekö se ehkä jollain muulla tavalla?

 

E, jonka ostoslista alkaa olemaan nelostien mittainen

 

PS. Instassa todistusaineisto, reaaliajassa, @kasvukayrillablogi

Suklaamuffinit valkosuklaa kuorrutteella

Toisinaan tapahtuu ihmeitä, viime aikoina niitä on tapahtunut keskivertoa useammin. Ihmeet saavat aikaiseksi sämpylöitä, juustokakkuja tai muffineita. Että nyt on sitten tämäkin päivä nähty 😉

 

Suklaamuffini valkosuklaa kuorrutteella

 

100g tummaa suklaata

100g margariinia

2 kananmunaa

2,5 dl sokeria

3,5 dl venhäjauhoja

2 rkl kaakaojauhetta

1 tl leivinjauhetta

2 tl vaniljasokeria

150 g mascarpone juustoa

 

Sulata voi kattilla ja lisä siihen paloiteltu suklaa. Nosta kattila liedeltä ja sekoita kunnes suklaa on sulanut.

Vatkaa kananmunat ja sokeri vaahdoksi. Yhdistä kuivta ainaat ja sekoita ne vaahtoon vuorotellen suklaaseoksen ja mascarponen kanssa.

Jaa seos muffinivuokiin, täytä 2/3 vuoasta. Paista 200 asteessa 25 minuuttia.

 

Kuorrute

100g valkosuklaata

100g voita

220g tomusokeria

1tl vaniljasokeria

Sulata valkosuklaa vesihauteessa. Pehmennä voi mikrossa ja sekoita tomusokeri siihen, vatkaa vaahdoksi. Lisää lopuksi vaniljasokeri ja valkosuklaa. Pursota tai levitä veitsellä jäähtyneiden muffinien pääle.

Varo sokeriövereitä 😉

 

ihanaa ystävänpäivää ihanat! <3

 

E

 

muffinien alkuperäine ohje löytyy täältä

Takaisin lähtöruutuun, kulkematta vankilan kautta

Blogitauko.

En suunnitellut sitä, enkä missään olosuhteissa ajatellut ryhtyväni sellaiseen ja kuitenkin on vierähtänyt jo pidempi aika, lähes kaksi kuukautta siitä, kun olen kirjoittanut aktiivisesti. Se jäi kuin vahingossa.

Ei ole kulunut päivää etteivätkö ajatukseni olisi käyneet Kasvukäyrillä ja ajatellut, että ”vitsit, tästä pitäisi kirjoittaa” ja kuitenkaan en ole tehnyt niin; olen valinnut toisin. Loppuvuoden kiireiden ja juhlakauden vauhdissa ajauduin tilanteeseen, jossa huomasin pääasiallisesti valitsevani aivan mitä tahansa muuta kuin ajan lapsen kanssa. Koska minun oli pakko. Oli pakko tehdä töitä, pakko siivota, pakko hoitaa raha-asioita ja laskea tulevalle vuodelle budjettia, joilla pääsemme säästötavoitteisiin, oli pakko kirjoittaa blogia, pakkoa pakon perään.

Ja sitten se alkoi, joulun tienoilla: tarketumisvaihe.

Kukaan muu kuin äiti ei kelvannut mihinkään. Äiti vain sai nukuttaa, äiti vain sai ottaa syliin, äiti vain kelpasi lohduttamaan, lukemaan, leikkimään ja käyttämään vessassa. Äiti vain, joka ei koskaan ollut oikeasti läsnä.

Olin turhautunut ja tuskissani, en saanut tehtyä juuri mitään niistä asioista joita minun oli pakko. Hetken sätkin ja rimpuilin kuin kala kuivalla maalla kunnes sen muistin: ainoa asia, jota minun on pakko olla ja tehdä on olla äiti.

Blogi jäi ensimmäisenä, aloin katsomaan maailmaa muutoinkin kuin iPhonen läpi, antamaan oikeasti aikani ja läsnäoloni pienelle takiaiselle, joka sitä niin kipeästi kaipasi. Arvotin maailmaa ja asioita, joita elämääni kuuluu. Ja kun mieleni teki kirjoittaa jostakin, hiljaa mielessäni valitsin toisin ja elin sen hetken, olin läsnä. Kerta toisensa jälkeen.

Nyt kun aikaa on kulunut kaksi kuukautta alkaa arvojärjestykseni olemaan taas ojennuksessa ja olen oppinut läsnäolon, olen oppinut turhautumisen sijaan rakastamaan niin hetkinä kun vain äiti kelpaa, laskemaan tavarat käsistäni ja antamaan sen hetken. Samaa tahtia kuin minun pakkoni on keventynyt on myös tarrautumisvaihe helpottanut. Se tuli tarpeeseen, meille kaikille.

Sitten se suurin kysymys: jatkuuko elämä vielä täällä Kasvukäyrillä?

Kyllä, mutta ei enää pakkona, vaan silloin kun se elämänmenoon mahtuu.

taito on vain olla ja nauttia siitä

 

Toivottavasti te olette vielä siellä? Oletteko? Ja mitä teille kuluu?

E

Take it Easy

Kuva kotoa siivousurakan keskeltä, pyykkikorista, tää lapsi taitaa myös rennosti ottamisen!

Terveiset Tampereelta, pyörähdimme siellä Mummin luona viettämässä Itsenäisyyspäivää (ja nauttimassa vapaa-ajasta). Olemme pyörähtäneet Tallipihalla (vesisateessa ei näyttänyt ihan samalta kuin kuvissa), löhöilleet ja lasikotelleet, syöneet hyvin, allekirjoittanut ei koskenut tietokoneeseen koko viikonloppuna (liekö tapahtunut pariin vuoteen?) ja kaiken muun kruunuksi; nukuimme kahtena yönä yli kymmenen tunnin yöunet, WAU!

Kyllä nuo omat vanhemmat voivatkin sitten olla aika ihana juttu, kun jaksavat ihan koko viikonlopun touhuta vilkerin kanssa, jo silkasta ilosta, mutta myös siksi, että arjen ryydyttämät vanhemmat saavat voimia kerättyä. En voi kuin toivoa, että joku päivä osaan itse olla yhtä hyvä omalle tyttärelleni <3

Täydellinen rentoutus ja univajeen paikkailu viikonloppu, kiitos Mummi, äiti, joka jaksaa olla äidilekin äiti <3

 

Uusi viikko, samat kujeet. Mitä teille kuuluu?

E

 

PS. Kiitos mielettömän ihanista ja tsemppaavista kommenteista uniongelma -postaukseen, kyllä tässä taas jaksetaan eteenpäin, ihan niin kuin ennenkin <3