Maailman kamalin kipu

Okei, se voisi aivan yhtä hyvin olla Kristan väkivalloin varastettu hammas, mutta koska kipu on niin järjetön en voi ajatella, että mikään voisi olla tätä kamalampaa (sori Krista <3).

Se alkoi hiipimällä, lukkiutuneella korvalla. Se jumitti ensin leuan. Se sai silmäni vuotamaan. Ajatus lakkasi kulkemasta ja kaikki mitä suustani tulee, kuulostaa huutamiselta (ei koska en lukkiutuneen korvani takia kuule omaa ääntäni, vaan koska raastava kipu ja puolen naaman tunnottomuus saa minut hermoromaduksen partaalle, enkäpysty normaaliin keskuteluun). Kipu joka piinaa niin, että anelen sen loppuvan ennen kuin se vie järjen. 

 

Joko arvaatte?

 

Se on korvatulehdus. Maailman hirvein korvatulehdus! Se lastentaudeista kamalin!

 

 

E, joka ei enää ikinä ihmettele miksi lapset kiukuttelee, kun korvaan sattuu. Ikinä.

 

Minä auttaa! Eli nuorena se on vitsa väännettävä

Kun olemme jo tovin eläneet aikaa, jolloin neiti S on valjastettava supermielenkiintoisiin hommiin aina kun kotona haluaa saada jotakin tehdyksi, on nykytilanne virkistävää vaihtelua.

”Minä auttaa!” ja tömisevät juoksuaskeleet kuuluvat kun kattilat alkavat kalisemaan tai imuri kaivetaan esiin. Kotitöistä onkin tullut yhteinen leikki.

lounashommia äidin kanssa, valmistuksen alla mehukas munakas

isin imurointikoulutus, enpä arvannut rikkaimurista haaveleissa, että se palvelisi näinkin 😉

 

Sen lisäksi, että tämä yhdessä tekeminen on hauskaa, oppii Pirpana taitoja, joita ilman ei elämässä selviä. (Paitsi jos sattuu löytämään sellaisen kultakimpaleen, joka huolehtii ruuan pöytään ja pölyt pois nurkista. Sanoiko jo: onnekas? <3).

 

Ja oikeasti, ikinä ei imurointitouhut ole hymyilyttänyt yhtä paljon!

 

E

 

Kastepäivänä

Kun on oikein pieni

voilentää linnun untuvalla,

nukkua orvokin lehden alla,

kun on oikein pieni.

 

Kun on oikein pieni,

voi keinua heinässä heiluvassa,

levätä kukassa tuoksuvassa,

kun on oikein pieni.

 

Kun on oikein pieni,

voi istua lumihiutaleille,

ja liitää maailman tuulien teille,

kun on oikein pieni.

(Hannele Huovi)

 

Tänään vietettiin pienen kummityttöni kastejuhlaa enkä voi kuin pakahtua onnesta nähdessäni kuinka ystävyys jatkaa kulkuaan ja siirtyy sukupolvesta toiseen eteenpäin. Niin kuin rakastan ystävääni, rakastan tuota pientä ihmisen alkua enkä voisi olla onnellisempi saadessaani harteilleni kunniatehtävän; kummitädin tehtävän <3 

Kuvassa myös pieni vinkki kummin lahjaksi kastepäivänä: kastesormus, joka koristaa sormea alkutaipaleella ja myöhemmin sen voi ripustaa kaulaan.

 

ihanaa lauantai-iltaa

E

Koiraton koiraperhe

Noin kuukausi sitten päädyimme yhden yhteiselomme hankalimman tehtävän eteen: tekemään päätöksen koirista luopumisesta.

Koirat eivät olleet vanhoja, vaan yhdeksän ja seitsemän vuotiaat, mutta kummallakin enemmän tai vähemmän rodulle tyypilisiä sairauksia. Ehdottomosti pahimpana nuoremman koiramme epilepsia. Myöskään koiraperheestä muuttuminen lapsi-koiraperheeksi ei meidän kohdallamme sujunut aivan kivuttomasti, vaan joudimme hyvin varhaisesta vaiheesta saakka olemaan varpailamme neiti S:n ja selkävaivoista kärsivän vanhemman koiran kohdatessa. Eikä yhteentörmäyksiltä aina onnistuttu välttymään.

Kaiken kaikkiaan tilanne ajautui siihen, että jouduimme hyväksymään sen tosiasian, että aikamme koiraperheenä olisi takana päin ja näin olisi kaikille osapuolille parempi.

Entä sitten nyt kun on kulunut kuukausi koirattomana koiraperheenä?

Alku oli hankalaa, todella hankalaa, meille aikuisille. Koti oli lähes kuollut lukuunottamatta niitä pään sisällä kuultuja haukahduksia ja tassujen rapinaa tilanteissa, joissa niiden olisi pitänyt kuulua. Ei enää ämpöpatteria käpertymässä syliin eikä nukkumassa polvitaipeessa. Lattioille pudonneet juustonpalaset ja syötötuolin alunen eivät enää putsaantuneet itsestään ja biöjätteet määrä nuosi räjähdysmäisesti.

Toisaalta ei myöskään sairaskohtauksia saavaa koiraa eikä pelkoa siitä, että lapsi koirat törmäävät toisiinsa jollakin nurkalla tai, että neiti S:n hellyyden osoitukset kohdistuvat väärään koiraan. Ei aamuista metsästystä kuka on missäkin kaapissa piilossa eikä huonoa omatuntoa pitkistä poissaoloista kotoa. Uloslähdöt eivät enää saa suonia päässäni räjähtämään (ihan joka kerta) kun vieressä ei hauku kahta yli-innokasta uloslähtijää samaan aikaan kun neiti kieltäytyy pukemasta.

Kun katson asiaa nyt, kun pahin suruvaihe on takana päin: on elämä uhmiksen kanssa monilta osin helpompaa. Ikävä ja ne hyvät muistot, ne kulkevat mukana loppu elämän ja lämmittävät nytkin, vaikka karvamöykyt eivät fyysisti sitä olekaan tekemässä.

Lapsen reaktio koirien poissaoloon on vaihdellut laidasta laitaan; ensimmäiseen viikkoon hän ei edes huomannut asiaa, sittenmmin on vähän itketty, kyselty perään ja tätä nykyään hän muistelee erilaisia juttuja, joita titillä ja ännillä oli tapana tehdä; kuten rikkoa ilmapallot, syödä nappuloita kupista, käydä lenkillä meidän kanssamme ja heitellä palloa. Hetkittäin haamittaa ja välillä on ikäwä. Kaiken kaikkiaan luopuminen on hänen osaltaan mennyt paljon paremmin kuin osasimme kuvitella. Missä pojat on –kysymykseen olemme vastanneet, että pojat ovat nyt pilven reunalla ja vahtivat sieltä häntä ja kun vastaus tähän on ollut Titi ja Änni nukkuu, ei voi sanoa, että juuri niin, he nukkuvat tuolla pilven reunalla.

 

Ei kulu päivää, etteikö nuo kaksi karvaturria olisi ajatuksissa tai etteikö niistä puhuttaisi, mutta silti tiedämme, että näin todella on kaikille parempi <3

 

 

M

Tissit eli ihmisen anatomia part one

Tässä olen minä ja tältä minä näytin kun lapseni kysyi minulta:

Äiti, missä minun tissit?

Tiesinhän minä, että jokaisen vanhemman eteen tulee kysymykset ihmisen anatomiasta (tulevaisuudessa vielä paljon kiperämmät), mutta että alle kaksi vuotiaana? En aivan ollut vielä varautunut.

Luusisin kuitenkin, että koko perheen rintavarustusten vertailusta selviydyttiin kunnialla!

Nää kiperät kyssärit ei tosiaan taida loppua tähän?

 

M, joka vaan kertaa toisensa jälkeen jaksaa hämmästyä tuosta pienestä ihmistaimesta

 

WANTED: Hyvä (ja kärsivällinen) valokuvaaja!

Kävimme sunnuntaina lounaalla Hvitträskin kartanossa ja koska miljöö oli niin täydellisen näköinen syksyn väreissään (ja porukalla jokseenkin siistit kamppeet niskassa) ajattelimme ottaa muutaman perhepotretin. 

Hyvä ajatus.

Toteutus? – Noh, näyttäisi siltä, että valokuvaajan pitäisi olla vähintäänkin pikajuoksija, jotta koko porukan saisi yhteen kuvaan.

Vai mitä tuumitte?

Saanko esitellä: Kiljusten herrasväki!

 Nyt hakusessa olisikin hyvä, nopea ja kärsivällinen valokuvaaja ottamaan kokoonpanostamme kuvat neidin kaksivuotispäivän hujakoilla (marraskuussa), eli jos tiedät (tai tunnustat itse olevasi) kuvausta vastaavan henkilö, ilmianna hänet joko tämän postauksen kommenttiosiossa tai sähköpostilla kasvukayrilla@gmail.com!  

kipeästi apua kaipaillen

M

Talvi ei yllätä äitiä

Kun lauantai aamuna bongasin Instagramista infon Kampin kauppakeskuksessa olevasta PO. P UP Storesta ei kulunut kovin kauaa kun olimme jo pakkautuneet autoon kohti Helsinkiä. Edellisen talven haalari ja neidin välikausihaalari ovat molemmat ollet Polarn o. Pyretin valikoimasta, joten tuntui luontevalta hankkia vastaava myös tälle vuodelle. Eikä se -50% hinnoista haitannut yhtään, etenkään kun edellisvuonna jouduimme hankkimaan kaksi toppahaalaria kasvupyrähdyksen osuessa juuri joulukuulle.

Tällä kertaa yritän pelata varman päälle: talvihaalari on kokoa 98 eli koon verran liian iso. Temppu onnistui ainakin välikausihaalarin kanssa, joka hankittiin jo keväälle, joten pidetään peukkuja, että nytkin valinta osui oikeaan.

Haalari on itse asiassa täsmälleen sama kuin edellisvuonna, eli tiedän sen olevan hyvä kestävän kulutusta. Reilun koon ostaminenkin on mahdollista kun vyötärön saa kurottua kuminauhalla tiukalle.

Haalarin lisäksi mukaan tarttui paksumpi syyspipo, jolla pärjää pitkälle alkutalveen sekä vähän siistimmät lapaset (ei todellakaan kurahanskat). Niin ja toinenkin pipo.

Äitiltä meni Polarn O. Pyret neitsyys ja tämän syksyn me kuljemme neidin kanssa samalaisissa pipoissa! (Tuskin on viimeinen kerta, on nimittäin hyvä pipo!)

Satuitko sinä tekemään löytöjä samaisesta paikasta?

 

reipasta ja raikasta alkanutta viikkoa kaikille

M, joka toivoo olevan yhtä valveutunut sitten niiden talvirenkaiden kanssa 😉

Jumalauta, nyt nukkumaan

Mitä tehdä kun armoton iltavilli ottaa valtaansa juuri nukkumaanmenoaikaan? Kun oikein tuntuu villiltä? Silloin kun tekee mieli kiivetä sängynpäätyyn, karata huoneesta 15 kertaa, hyppiä, pomppia, kiljua ja nauraa vatsa kippuralla?

No tietysti sanotaan itselle:

 

”jumalauta, nyt nukkumaan!”

 

Että jos eilen ihailtiin, kuinka nokkelasti lapsi omaksuu kaiken mitä arkielämässä tapahtuu, niin tästä ei voi sanoa kuin: not my brightest moment as a parent, no.

 

M

 

Arjen hallintaa – part 1

Kun arki rullaa normaaliin tahtiin eteenpäin eikä sitä horjuteta suuremmin, on elämä rutkasti helpompaa. Tämän viisauden olen taas (kantapään kautta) oppinut viime viikkoina.

Tuntuu, että koko elämämme on vain vellonnut epäjärjestyksessä ensin kesän ja -lomien ansiosta, sitten sairasteluiden (jokainen kuuliaisesti vuorollaan) ja nyt tuntuu, että uudet työkuviotkin ovat antaneet loppusilauksen sille, että järjestystä ei kerta kaikkiaan ole.

Äärimmäisessä hädässä on otettava käyttöön järeät keinot. Saanko siis esitellä jääkaapin oveemme muuttavan arkikalenterin. If it’s written, you can’t miss it.

 

Ennalta määrätyt siivouspäivät ja kauppapäivät, yhdessä sovittavat omat menot sekä minulle työ-/bloggausiltoja. Ja tällä mennään.

Orjallisesti, kunnes se on omaksuttu.

 

Yhdessä kalenteriin lisättävien arkirutiinien ykkönen on kuitenkin tämä: parisuhdeaika.  Kun tehtäviä asioita (ja asioita, joita haluaa tehdä) on miljoona jää se yhteinen aika vääjäämättä vähemmälle ja jo sovittuja ”ollaan vaan ja jutellaan” hetkiä tulee siirrettyä muiden touhujen alta pois. Back to basics, se taitaa olla nyt teemana tässä perheessä.

 

Onko muiden taaperoarkelaisten eteen tullut tarvetta jäsentää ne perusasiatkin? Tai onko teillä koettu tällainen ”back to basics” toimivaksi ratkaisuksi?

 

M