Syksy saa – suunnittelemaan

Ulkona paahtaa vielä helle, mutta meidän elämämme on palannut arkiuomiinsa. Pirpana on takaisin päiväkotiarjessa, jonne suuntasi riemusta kirkuen ja vanhemmat palanneet työn äärelle.

Minulle syksyn saapuminen on tarkoittanut ”reality checkiä”. Missä mennään, mitä tehdään, missä halutaan olla ensi kesän kynnyksellä ja ennen kaikkea, miten sinne päästään?

Tänä vuonna se tarkoittaa opintojen ääreen palaamista. Rouva ”Luin kauppakorkean pääsykokeisiin viisi kertaa, mutta en koskaan mennyt paikalle” Perfektionisti, on vihdoin saanut kypsyteltyä ajatuksen siitä, että omalle ammattitaidolle ja pätevyydelle voisi vain haikailun ja harmittelun sijaan myös tehdä jotain. Toki vuosien työ on opettanut tekijäänsä, mutta minulle se ei riitä. Sen lisäksi on ajateltava eteenpäin ja autettava itseä saavuttamaan ne asiat elämässä, joista on haaveillut,  pikkutytöstä lähtien.

Itsetutkiskelu ei siis ole mennyt täysin hukkaan, vaan olen löytänyt (taas) ymmärryksen siitä, että tärkeintä on, että on itse tyytyväinen itseensä ja jos ei ole, tekee asialle jotain. Ei väliä vaikka epäonnistuisi, ylös voi aina nousta ja yrittää uudelleen.

 

 

Kasvukäyrillä, Nelson Mandela quotes

 

Olen siis ilmoittautunut avoimeen yliopistoon. Työssäkäyvän äidin onneksi useampi yliopisto tarjoaa opintoja myös verkko-opintoina, ei siis paikalle raahautumisen vaivaa (ja opiskelun voi hoitaa yöllä). Oma valintani, UEF (Itä-suomen yliopisto) tarjoaa avoimessa yliopistossaan kokonaisia Kauppatieteiden perus- ja aineopintokokonaisuuksia täysin verkko-opintoina ja siksi päädyinkin siihen. Rutinoituneelle etätyöntekijälle se on ehdottomasti vaivattomin vaihtoehto ja kun ihminen nyt sattuu olemaan kiinnostunut aiheesta, en ole huolissani siitä, että ”saakohan sitä aikaiseksi”. Päin vastoin, kepein askelin olen hakenut ensimmäiset kurssikirjat kirjatosta ja tehnyt itselleni aikataulun.

Tavoite 60 opintopistettä ja kokonaisuudessaan suoritettu Laskentatoimen aineopintokokonaisuus. Aikaa 2 vuotta (tai nopeammin).

Päässäni vain yksi ajatus I can and I will do this, this one is for me.

Kuva: täältä.

 

Mitä tuli opittua?

 

Lemmy, on nyt ollut perheemme tuorein jäsen kahden viikon ajan. Ja opettavaiset ovat nuo kaksi viikkoa olleet. Kyllä. Olen oppinut muun muassa, että:

1. Meillä ei pyydetä, meillä käsketään:

Lemmy, nyt heti syömään!

2. Meillä jankataan (kts. myös kohta 1):

Lemmy, oma peti. Oma Peti. OMa PEti. OMA PETI.

3. Kaikki päättyy sanoihin:

Nyt tottelet.

Tiesin, että koira on terapeuttinen, mutta Äidin kasvatus opas, oli mulle ihan uusi juttu.

Voi kuinka mä näitä juttuja pyörittelin kun sieluni peilin unta katselin.

 

Unohdetaan se koirakoulu, äiti kaipaa tapakasvatusta.

 

E

 

 

PS. Olenko mä joskus sanonut, että koko perheen uhma?

Perheenlisäystä

”Meille ei sitten varmasti enää koskaan tule koiraa”

Sanat, jotka sanoin sydän täynnä surua, kaikuvat vieläkin korvissani. Mutta syyllisyys väistyy, kun asioihin saa etäisyyttä. Aika, parantaa haavoja. Se ei vielä pois ikävää, mutta auttaa ymmärtämään ja muistamaan millä perustein päätöksiä tehty. Syyllisyys hylkäämisestä väistyy ja tajuaa, että joskus oikeat ratkaisut vain ovat niitä vaikeimpia.

Instagrammia seuraavat ovatkin saattaneet huomata, että tuo ”ei enää koskaan” ei tässä(kään) tapauksessa ollut kovinkaan pitkä.

Saanko siis esitellä: Lemmy the Dog!

 

Mitenkäs se menikään, kerran koiraperhe, aina koiraperhe? 

 

Aurinkoista (ja ihan sairaan söpöä) illan jatkoa!

 

*elina 

Kasvukäyrillä

”Kyllä mä täällä taas taputtelen itseäni selkään, kun olen jossain imetyshuuruissani onnistunut keksimään blogilleni nimen, joka tuntuu istuvan elämässäni lähes tilanteeseen kuin tilanteeseen.”

Mutta asiaan.. 😉

Viime kuukausina elämääni on tuntunut määrittelevän etsiminen, oman itsensä etsiminen, elämän suunnan etsiminen, ja ihan sellaisten pikkuisten ”kuka minä olen?” kysymysten pohtiminen. Eikä siihen ”Kuka minä halusin olla?” kysymkseenkään ole edelleenkään löytynyt varsinaista vastausta.

 

 

Varsinaiseen kuoppaan tunnuin tipahtavan jokin aika sitten sairauslomani yhteydessä, kun minulla oli kokonaiset kolme viikkoa aikaa pohtia näitä juttuja katatonisessa tilassa sohvalla möllöttäen. Kuoppaan tiputtiin suorilla jaloilla ja kivana kimmokkeena toimi lievähkö kuoleman pelko, joka nousi pinnalle samaan aikaa, kun sormestani löytyneet kasvaimet lähtivät patologin analysoitavaksi. Kasvaimet eivät osottauneet finnejä vaarallisemmiksi, mutta ajatus siitä, että aika tehdä asioita, joita todella haluaa on rajallinen, iskostui päähäni pysyvästi.

Tässä samassa mylleryksessä blogini on ollut hiljainen. En ole löytänyt sanoja, oikeastaan mihinkään, vain keskittynyt aukomaan solmuun mennyttä lankakerää, jota aivotoimintani on pääasiallisesti muistuttanut. Yrittänyt pitää itseni ja ajatukseni kasassa sen verran, että olennaisimmat asiat eivät pääsisi unohtumaan: lapsi, avioliitto ja työ, jotka kuitenkin ovat onneksi olleet selkeitä juttuja. Tämä nainen nimittäin rakastaa ihan kympillä lastaan, miestään ja työtään, kaikki muu onkin sitten ollut melkoista mössöä.

Nyt minusta alkaa pikkuhiljaa tuntumaan siltä, että suunta on jälleen löytymässä ja palaset alkavat loksahtelemaan paikoilleen, verho väistymään ja aurinko paistamaan! Joten bloginkin osalta voi kohta odottaa taas enemmän kuin hiljaisuutta.

Blogin kehityssuunta on kuitenkin pohdinnassa, sillä tässä samaisessa aivomyllerryksessä olen kaivautunut ulos äiti -kuorestani, jonne plussaa näyttänyt raskaustesti minut yli kolme vuotta sitten sulki, ja tajunnut taas sen, kuinka minä olen ja elämässä on niin paljon muutakin. Äiti olen kyllä, eikä sitä saa minusta tai Kasvukäyristä irti, mutta on niin paljon muutakin. Mitä te ajattelette? Askel yleismaailmallisempaan suuntaan? 

Kertokaahan mielipiteitänne ja hei, kommentteja siihen, mitä te toivoisitte täällä näkyvän ja kuuluvan, millaisista asioista te haluaisitte lukea?

 

elina

 

PS. sainkohan mä mitään sanottua, vaikka sanoja on jonossa noinkin monta? Mössö ei selvästikään ole väistynyt vielä ihan kokonaan 😉

 

Sun is Shining – kevät mielessä

Jos joku teistä ei sattumalta huomannut, niin tänään oli aivan taivaallinen säätila! Allekirjoittanut ainakin tunsi kaivautuvansa ulos tomusta ja pölystä ja kurkotteli kohti valoa, tuota energian lähdettä ja pelastajaa. Parhaimpia ovat kevättä ennustavat kirkkaan lumen ja säteilevän auringon koristelemat päivät. Valoa, ah.

Tänään siis kaivettiin aurinkolasit naftaliinistä ja paistateltiin auringossa. Äidin ja isin viettäessä aamutreffejä kuntosalilla (superromanttista) Pirpana ulkoilutti mummia ja stigaa. Astetta kuulimmalla otteella jälleen 😉

haalari – Polarn O. Pyret

pipo – molo kids

kengät – Viking

rukkaset – hestra

plehat – stadium

 

Kyllä se siletä tulee, se kevät!

 

PS. Instagrammissa olisi mahdollisuus heittaa oma-arvaus tämän iltaisen sooloesityksen kappaleesta, joka ei ihan auennut äidille, muuta ehkä sinulle? Videota siis tarjolla @kasvukayrillablogi! Istagrammia seuraamalla pääsee muutoinkin kurkistamaan astetta syvemmälle arkeen 😉

 

Äitiäkin voi joskus vituttaa

Eilen töistä kotiin palattuani, pää täynnä räkää ja kuumeisen olon puskiessa päälle istuin sohvalle ja luin tämän. Emmin ”ei niin jouluisen” -julistuksen siitä, miten kaiken ei tarvitse olla kimalteilla kuorutettua ja vähempikin kuin ”unelmaidylli” on ihan fine. Ajattelin mielessäni, että räväkästä tyylistä huolimatta, tuossa on (taas) pointti. Blogimaailma ja Instat on täynnä ihanaa jouluidylliä ja niille, jotka a) eivät jaksa b) eivät ehdi se saattaa raastaa sydäntä syvemmältäkin ja aiheuttaa alemmuuden tunnetta. Turhaan. Pidin julistusta omalla tavalla toimimisesta positiivisena, antaen ehkä tukensa niille muillekin, jotka eivät hössötykseen ja huokailuun kykene.

Ja sitten luin kommenttiosion. Ei sympatiaa ja vertaistukea vaan hyökkäys. Isku ja kertaalleen isketylle.

Mieleeni nousikin ajatus:

Eikö äitiä saa vituttaa?

Kyllä minua ainakin, juuri tällä hetkellä ihan niin paljon, että mietin voiko siihen jopa kuolla. Ja se on ihan okei.

Kun tarvot tässä kiireisessä ja armottomassa maailmassa yrittäen samalla ylläpitää onnellista perhearkea, taipua vauhdissa takaperinsiltaan samalla kurkottaen täyttämään kaikki nykypäivän kasvatusnormit, niin joskus ihan oikeasti saattaa vituttaa aivan urakalla. Ja kun tähän vielä lisätään krooninen väsymys, koska kaksivuotias ei edelleenkään nuku, on huumori hommasta kaukana. Silti se hymy on vain revittävä naamalle, jottei kukaan huomaisi, että: hitto, äiti onkin vain ihminen!

Onko todella menty siihen tilanteeseen, että vain positiivinen ulosanti on okei? Jokainen meistä käy aika ajoin omalla pohjallaan, nousee sieltä ja jatkaa eteenpäin kunnes pohja taas jo näkyy. Jokainen. Että tervetuloa vaan burnoutit ja masennukset, alemmudeentunto ja itseinho, jos jokaisen on pidettävä se visusti omana tietonaan. Arkirealismi, hitosti hienompaa kuin kulissit, joita viimeisillä voimilla yritetään pitää pystyssä.

Ei ole helppoa olla yhtä aikaa kaikkea ja pinnistää vielä pikkasen lisää, että loistaisi jokaisessa asiassa. Se on raskasta. Ja vaikka sosiaalisessa mediassa onkin hienoa se, että jokainen voi tarjoilla muille palan sitä parasta arkeaan (niin minäkin teen), niin ei lynkata niitä, jotka raottavat verhoa siihen muuhunkin. Senkin näkeminen ja kuuleminen tekee hyvää, se on katsokaas myös sitä arkea, jota jokainen meistä elää.

Ja ne, jotka nyt alkavat miettimään millaista kulissia täällä ylläpidetään, voi lopettaa arvailut samantien. Tänään äitiä vaan vituttaa, koska joskus se kaikki on liikaa.

 

E, jolla on sylissä räkäinen lapsi ja kasa nenääliinoja, meille molemmille, eikä minuuttiakaan aikaa sairastamiseen.

 

Isänpäivänä – Nyt bloggaa Isi

… tai ainakin melkein. Pyysin häntä nimittäin kirjoittamaan blogini tänään, Isänpäivän kunniaksi, mutta sain perinteiselle viivapaperille kirjoitetun lapun paluupostina, jossa luki:

”EN OLE MIKÄÄN RUNOILIJA, MUTTA TEEN PIIRUSTUKSET LINTULAUDALLE, JONKA AION RAKENTAA NEITI S:N KANSSA”

Ja sitten sen tajusin: juuri sehän tekee hänestä juuri sellaisen Isin kuin hän on, parhaan Isin meidän perheelle <3

 

Tässä siis meidän Isin kontribuutio blogosfääriin ja Isänpäivän viettoon:

 

 

HYVÄÄ ISÄNPÄIVÄÄ IHAN JOKAISELLE ISÄLLE JA PERHEELLE! <3

 

 

– me

Miksi blogi? Miksi Lily?

Näin muutosten kynnyksellä, uuden Perhe -kategorian julkaisun alla Toimitus heitti Lilyn perhebloggareille haasteen raottaa verhoa niin syihin miksi (perhe)blogi on ja miksi sen koti on Lilyssä.

Itse aloitin bloggaamisen pitkän haaveilun jälkeen ja rohkeuden keräämisen jälkeen maaliskuussa 2012, neidin ollessa kolme kuukautta vanha. Siihen ihan ekaan postaukseen pääset kurkkaamaan tästä. Aloitin Kasvukäyrillä -blogin nimettömänä ja kasvottomana, tänä päivänä perheelläni on kasvot ja nimeni ei enää ole salaisuus, päin vastoin, koen tärkeänä, että teille, jotka blogiani luette, olen Elina, ihan minä itse.

Blogista muodostui hyvin nopeasti henkireikäni päiväuniajoille ja kontaktini ulkomaailmaan niille päiville kun ei kerta kaikkiaan jaksanut mitään muuta. Tärkeä siis ensi metreistä lähtien <3 Jälkeen päin ajateltuna luulen, että blogilla oli iso rooli myös siinä, ettei orastava masennukseni(?) ottanut minusta valtaa sitä enempää, niin hyvältä tuntui saada ajatuksia ja ihan niitä arjen tavallisia juttuja ylös ja silmien eteen. Jokainen kommenti ja jokainen punainen sydän kannusti jatkamaan ja muutti päiväkirjanomaisen blogini vuorovaikutussuhteiksi. 

Blogissani on ollut esillä arkea, iloja ja suruja. Aivan käsittämättömiä turhuuksia ja isoja asioita, kuten pohdintaa lapsettomuudesta, lapsettomuushoidoista ja lopulta onnistumisessa, siitä kuinka nämä kaikki kuitenkin jättävät omat jälkensä elämiimme, vaikka pieni Pirpana elämämme tänä päivää valostuttaakin. Blogista olen saanut itselleni harrastuksen, ehkä rakkaimman sellaisen ikinä, ja vaikka matkan varrelle mahtuu hetkiä, jolloin kaikki muu on mennyt edelle tai kirjoittaminen on tuntunut viimeiseltä jutulta mielessä, olen silti aina palannut näppäimistön ääreen ja aina tämä harrastus vain on antanut yhtä paljon!

Entä miksi sitten Lily?

Mielestäni vastaus on hyvinkin selkeä: koska Te. Te, jotka luette blogiani. Te, jotka kommentoitte sitä. Te, jotka kirjoitatte omia blogejanne Lilyssä. Te olette tehneet tästä rakkaasta harrastuksesta, niin rakkaan kun se on. Ilman teitä ei olisi Lilyä, joten ilman teitä tuskin olisi Kasvukäyrillä -blogiakaan.

Lily on Yhteisö, isolla Y:llä, jossa (toisinaan esiintyvistä marinoista etusivua tukkivista perheblogeista huolimatta) sulautuu yhteen blogeja kaikista aihepiireistä, sulassa sovussa rinnakkain, niin me perhebloggaajat, kuin huippumuoti blogit ja uskomatoman kauniit Lifestyleblogit. Voisiko bloggaaja tai lukija enempää pyytää? Mielestäni ei! Vai mitä sinä ajattelet?

Lily on antanut minulle paljon enemmn kuin foorumin blogilleni, se on antanut minulle ystäviä, joiden kanssa jakaa huonoja vitsejä (siis todella huonoja), tehdä huippu reissuja ja iloita yhdessä onnistumisista elämässä. Ja se on paljon se <3

Kaikesta tästä:

Kiitos <3

Sen lisäksi, että haluan kiittää teitä jokaista, joka olette olleet mukana Kasvukäyrien kasvamisessa haluan myös avata tilaisuuden vaikuttaa: mitä te haluaisitte jatkossa nähdä täällä Kasvukäyrillä? Onko teillä toiveita tulevasta sisällöstä?

 

Onnea uudelle Perhe -kategorialle toivottelee

E

 

seuraa meitä myös: facebookissa / instagramissa / bloglovinissa / blogilistalla

 

Ämpärillinen Unelmia

Toimituksen tämän kertaisena haastena oli Ärpärilista, eli lista kymmenestä asiasta, joita haluaisi tehdä vielä elämän aikana. Jäin miettimään listaa ja huomasin, että olen miettinyt neiti S:n elämän läpi aina sinne yliopistoon ja sademetsien pelastamiseen saakka, mutta siitä on todella vierähtänyt hetki, kun olen miettinyt mitä minä haluan vielä elämältä. Ja kun pysähdyin asiaa miettimään, en todellakaan tiennyt mitä ne kymmenen asiaa voisi olla!

Enkä tiedä nytkään.

Jopa aloitin listan. Ja pyyhin sen. Aloitin uudestaan ja pyyhin sen taas.

 

Kävin välillä lohduttamassa 2-vuotiasta uhmaikäistäni, jonka maailmaa kaatavat murheet tuntuvat hetkittäin musertavan koko perheemme. Mutta kukapa nyt ei pahottaisi mieltään, jos ei osaa maalata vesiväreillä tähtiä?

 

Ja palasin takaisin.

 

Olen aina ollut äitien oman ajan ja itsensä toteuttamisen puolesta puhuja, koska jaksaminen, mutta juuri äsken istuessani ruokapöydän ääressä katsoessani lohduttomasti itkevää lastani, joka ei osannut avata banaanin kuoria, mutta halusi välttämättä tehdä sen itse tajusin sen; juuri nyt minun ämpärini koostuu yhdestä asiasta.

 

Haluan tarjota lapselleni mahdollisimman hyvät eväät elämään. Luotsata hänet läpi suurten ja pienien murheiden. Opetella yhdessä maalaamaan tähtiä ja avaamaan banaanin. Kuunnella itkut, kun se ei onnistu ja selittää kerta toisensa jälkeen kuinka sen ”ei tarvitse olla täydellinen”. Iloita, kun se vihdoin onnistuu ja jatkaa matkaa kohti seuraavia haasteita. Sitä minä haluan tehdä: olla paikalla.

 

Okei, kyllä mä haluan veneenkin, mutta ensin on opittava piirtämään tähtiä.

 

E