Takaisin lähtöruutuun, kulkematta vankilan kautta

Blogitauko.

En suunnitellut sitä, enkä missään olosuhteissa ajatellut ryhtyväni sellaiseen ja kuitenkin on vierähtänyt jo pidempi aika, lähes kaksi kuukautta siitä, kun olen kirjoittanut aktiivisesti. Se jäi kuin vahingossa.

Ei ole kulunut päivää etteivätkö ajatukseni olisi käyneet Kasvukäyrillä ja ajatellut, että ”vitsit, tästä pitäisi kirjoittaa” ja kuitenkaan en ole tehnyt niin; olen valinnut toisin. Loppuvuoden kiireiden ja juhlakauden vauhdissa ajauduin tilanteeseen, jossa huomasin pääasiallisesti valitsevani aivan mitä tahansa muuta kuin ajan lapsen kanssa. Koska minun oli pakko. Oli pakko tehdä töitä, pakko siivota, pakko hoitaa raha-asioita ja laskea tulevalle vuodelle budjettia, joilla pääsemme säästötavoitteisiin, oli pakko kirjoittaa blogia, pakkoa pakon perään.

Ja sitten se alkoi, joulun tienoilla: tarketumisvaihe.

Kukaan muu kuin äiti ei kelvannut mihinkään. Äiti vain sai nukuttaa, äiti vain sai ottaa syliin, äiti vain kelpasi lohduttamaan, lukemaan, leikkimään ja käyttämään vessassa. Äiti vain, joka ei koskaan ollut oikeasti läsnä.

Olin turhautunut ja tuskissani, en saanut tehtyä juuri mitään niistä asioista joita minun oli pakko. Hetken sätkin ja rimpuilin kuin kala kuivalla maalla kunnes sen muistin: ainoa asia, jota minun on pakko olla ja tehdä on olla äiti.

Blogi jäi ensimmäisenä, aloin katsomaan maailmaa muutoinkin kuin iPhonen läpi, antamaan oikeasti aikani ja läsnäoloni pienelle takiaiselle, joka sitä niin kipeästi kaipasi. Arvotin maailmaa ja asioita, joita elämääni kuuluu. Ja kun mieleni teki kirjoittaa jostakin, hiljaa mielessäni valitsin toisin ja elin sen hetken, olin läsnä. Kerta toisensa jälkeen.

Nyt kun aikaa on kulunut kaksi kuukautta alkaa arvojärjestykseni olemaan taas ojennuksessa ja olen oppinut läsnäolon, olen oppinut turhautumisen sijaan rakastamaan niin hetkinä kun vain äiti kelpaa, laskemaan tavarat käsistäni ja antamaan sen hetken. Samaa tahtia kuin minun pakkoni on keventynyt on myös tarrautumisvaihe helpottanut. Se tuli tarpeeseen, meille kaikille.

Sitten se suurin kysymys: jatkuuko elämä vielä täällä Kasvukäyrillä?

Kyllä, mutta ei enää pakkona, vaan silloin kun se elämänmenoon mahtuu.

taito on vain olla ja nauttia siitä

 

Toivottavasti te olette vielä siellä? Oletteko? Ja mitä teille kuluu?

E

4 kommenttia artikkeliin ”Takaisin lähtöruutuun, kulkematta vankilan kautta

  1. Oon kanssa käynyt tuon saman läpi. Vanhemmuus on aika opettavaista toisinaan, jos vaan osaa pysähtyä niiden opetusten äärelle.

    1. Se on, opettanut mulle 2 vuodessa enemmän kuin koko muu elämä ennen sitä. Ja upeita asioita, oivalluksia ja ihan toisenlaista perspektiiviä. 

      Pysähtyminen ja opetusten vastaanottaminen kannattaa, ne on hienoja hetkiä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *