Syksy saa – suunnittelemaan

Ulkona paahtaa vielä helle, mutta meidän elämämme on palannut arkiuomiinsa. Pirpana on takaisin päiväkotiarjessa, jonne suuntasi riemusta kirkuen ja vanhemmat palanneet työn äärelle.

Minulle syksyn saapuminen on tarkoittanut ”reality checkiä”. Missä mennään, mitä tehdään, missä halutaan olla ensi kesän kynnyksellä ja ennen kaikkea, miten sinne päästään?

Tänä vuonna se tarkoittaa opintojen ääreen palaamista. Rouva ”Luin kauppakorkean pääsykokeisiin viisi kertaa, mutta en koskaan mennyt paikalle” Perfektionisti, on vihdoin saanut kypsyteltyä ajatuksen siitä, että omalle ammattitaidolle ja pätevyydelle voisi vain haikailun ja harmittelun sijaan myös tehdä jotain. Toki vuosien työ on opettanut tekijäänsä, mutta minulle se ei riitä. Sen lisäksi on ajateltava eteenpäin ja autettava itseä saavuttamaan ne asiat elämässä, joista on haaveillut,  pikkutytöstä lähtien.

Itsetutkiskelu ei siis ole mennyt täysin hukkaan, vaan olen löytänyt (taas) ymmärryksen siitä, että tärkeintä on, että on itse tyytyväinen itseensä ja jos ei ole, tekee asialle jotain. Ei väliä vaikka epäonnistuisi, ylös voi aina nousta ja yrittää uudelleen.

 

 

Kasvukäyrillä, Nelson Mandela quotes

 

Olen siis ilmoittautunut avoimeen yliopistoon. Työssäkäyvän äidin onneksi useampi yliopisto tarjoaa opintoja myös verkko-opintoina, ei siis paikalle raahautumisen vaivaa (ja opiskelun voi hoitaa yöllä). Oma valintani, UEF (Itä-suomen yliopisto) tarjoaa avoimessa yliopistossaan kokonaisia Kauppatieteiden perus- ja aineopintokokonaisuuksia täysin verkko-opintoina ja siksi päädyinkin siihen. Rutinoituneelle etätyöntekijälle se on ehdottomasti vaivattomin vaihtoehto ja kun ihminen nyt sattuu olemaan kiinnostunut aiheesta, en ole huolissani siitä, että ”saakohan sitä aikaiseksi”. Päin vastoin, kepein askelin olen hakenut ensimmäiset kurssikirjat kirjatosta ja tehnyt itselleni aikataulun.

Tavoite 60 opintopistettä ja kokonaisuudessaan suoritettu Laskentatoimen aineopintokokonaisuus. Aikaa 2 vuotta (tai nopeammin).

Päässäni vain yksi ajatus I can and I will do this, this one is for me.

Kuva: täältä.

 

Kotona

Pitkästä hiljaiselosta huolimatta, en ole unohtanut teitä. Viimeisimmät kirjoitukseni ja pitkä tauko puhukoon puolestaan; kevät ja kesä on ollut itsetutkiskelun aikaa, hiljaisuudessa.

Nyt edessä on kuitenkin taas syksy, arki ja uusia tuulia. En voisi valehdella löytäneeni itseäni, se etsintä jatkuu (ehkä läpi elämän), mutta jotain on kuitenkin löytynyt, nimittäin blogille uusi koti.

Haluan kiittää Lilyä siitä, että se tarjosi Kasvukäyrille sen ensimmäinen kotikolon ja paikan, jossa on ollut helppo majailla. Nyt kuitenkin on aika jatkaa matkaa ja astua kynnyksen yli uuteen kotiin.

Teille, jotka olette seuranneet matkaamme näiden vuosien aikana, tervetuloa uuteen kotiin, täällä viihdytän ihan varmasti! <3

Uusimmat päivitykset löytyvät tuttuun tapaan Facebookista ja Twitteristä, myös Bloglovin’in osoite päivitetään tuota pikaa. Kuulumiset reaalina löytyvät edelleen Instagramista, joka on päivittynyt ahkerasti myös blogihiljaisuuden aikana.

kasvukayrilla_kuva.jpg

Jatkossa voit seurata, jopa päivittyvää, blogia täällä:

kasvukayrilla.blogikoti.fi

Tervetuloa!

PUS!

 

Mitä tuli opittua?

 

Lemmy, on nyt ollut perheemme tuorein jäsen kahden viikon ajan. Ja opettavaiset ovat nuo kaksi viikkoa olleet. Kyllä. Olen oppinut muun muassa, että:

1. Meillä ei pyydetä, meillä käsketään:

Lemmy, nyt heti syömään!

2. Meillä jankataan (kts. myös kohta 1):

Lemmy, oma peti. Oma Peti. OMa PEti. OMA PETI.

3. Kaikki päättyy sanoihin:

Nyt tottelet.

Tiesin, että koira on terapeuttinen, mutta Äidin kasvatus opas, oli mulle ihan uusi juttu.

Voi kuinka mä näitä juttuja pyörittelin kun sieluni peilin unta katselin.

 

Unohdetaan se koirakoulu, äiti kaipaa tapakasvatusta.

 

E

 

 

PS. Olenko mä joskus sanonut, että koko perheen uhma?

She’s a mom, doesn’t go out that much – #teammomfie

Naisia, naurua, korkokenkiä ja punaisia huulia, niistä oli minun viikonloppuni tehty. 

 

 

 

 

Kertokoon kuvat (ja edelleen kipeät vatsalihakset) enemmän kuin tuhat turhaa sanaa. Kiitos naiset, vuoden päästä taas uusiksi 😉

Tällä elää taas tovin.

 

E

PS. Ristelyfiiliksiä myös täällä. (Mä olen oikeasti tainnut nauraa koko matkan?)

Photocredits:Mun elämä, milloin siitä tuli näin (ihana), Ilman sinua olen lyijyä ja Pahinta Nannaa

 

Perheenlisäystä

”Meille ei sitten varmasti enää koskaan tule koiraa”

Sanat, jotka sanoin sydän täynnä surua, kaikuvat vieläkin korvissani. Mutta syyllisyys väistyy, kun asioihin saa etäisyyttä. Aika, parantaa haavoja. Se ei vielä pois ikävää, mutta auttaa ymmärtämään ja muistamaan millä perustein päätöksiä tehty. Syyllisyys hylkäämisestä väistyy ja tajuaa, että joskus oikeat ratkaisut vain ovat niitä vaikeimpia.

Instagrammia seuraavat ovatkin saattaneet huomata, että tuo ”ei enää koskaan” ei tässä(kään) tapauksessa ollut kovinkaan pitkä.

Saanko siis esitellä: Lemmy the Dog!

 

Mitenkäs se menikään, kerran koiraperhe, aina koiraperhe? 

 

Aurinkoista (ja ihan sairaan söpöä) illan jatkoa!

 

*elina 

Kasvukäyrillä

”Kyllä mä täällä taas taputtelen itseäni selkään, kun olen jossain imetyshuuruissani onnistunut keksimään blogilleni nimen, joka tuntuu istuvan elämässäni lähes tilanteeseen kuin tilanteeseen.”

Mutta asiaan.. 😉

Viime kuukausina elämääni on tuntunut määrittelevän etsiminen, oman itsensä etsiminen, elämän suunnan etsiminen, ja ihan sellaisten pikkuisten ”kuka minä olen?” kysymysten pohtiminen. Eikä siihen ”Kuka minä halusin olla?” kysymkseenkään ole edelleenkään löytynyt varsinaista vastausta.

 

 

Varsinaiseen kuoppaan tunnuin tipahtavan jokin aika sitten sairauslomani yhteydessä, kun minulla oli kokonaiset kolme viikkoa aikaa pohtia näitä juttuja katatonisessa tilassa sohvalla möllöttäen. Kuoppaan tiputtiin suorilla jaloilla ja kivana kimmokkeena toimi lievähkö kuoleman pelko, joka nousi pinnalle samaan aikaa, kun sormestani löytyneet kasvaimet lähtivät patologin analysoitavaksi. Kasvaimet eivät osottauneet finnejä vaarallisemmiksi, mutta ajatus siitä, että aika tehdä asioita, joita todella haluaa on rajallinen, iskostui päähäni pysyvästi.

Tässä samassa mylleryksessä blogini on ollut hiljainen. En ole löytänyt sanoja, oikeastaan mihinkään, vain keskittynyt aukomaan solmuun mennyttä lankakerää, jota aivotoimintani on pääasiallisesti muistuttanut. Yrittänyt pitää itseni ja ajatukseni kasassa sen verran, että olennaisimmat asiat eivät pääsisi unohtumaan: lapsi, avioliitto ja työ, jotka kuitenkin ovat onneksi olleet selkeitä juttuja. Tämä nainen nimittäin rakastaa ihan kympillä lastaan, miestään ja työtään, kaikki muu onkin sitten ollut melkoista mössöä.

Nyt minusta alkaa pikkuhiljaa tuntumaan siltä, että suunta on jälleen löytymässä ja palaset alkavat loksahtelemaan paikoilleen, verho väistymään ja aurinko paistamaan! Joten bloginkin osalta voi kohta odottaa taas enemmän kuin hiljaisuutta.

Blogin kehityssuunta on kuitenkin pohdinnassa, sillä tässä samaisessa aivomyllerryksessä olen kaivautunut ulos äiti -kuorestani, jonne plussaa näyttänyt raskaustesti minut yli kolme vuotta sitten sulki, ja tajunnut taas sen, kuinka minä olen ja elämässä on niin paljon muutakin. Äiti olen kyllä, eikä sitä saa minusta tai Kasvukäyristä irti, mutta on niin paljon muutakin. Mitä te ajattelette? Askel yleismaailmallisempaan suuntaan? 

Kertokaahan mielipiteitänne ja hei, kommentteja siihen, mitä te toivoisitte täällä näkyvän ja kuuluvan, millaisista asioista te haluaisitte lukea?

 

elina

 

PS. sainkohan mä mitään sanottua, vaikka sanoja on jonossa noinkin monta? Mössö ei selvästikään ole väistynyt vielä ihan kokonaan 😉

 

Mitä syötäisiin?

Iltapalainspiraatio, sitä etsitään joka ilta, onhan iltapala nyt ehkä päivän aterioista nautinnollisin, vai mitä olet mieltä?

Yleensä lautaselle päätyy voileivät erinäisillä vaihtuvilla täytteillä, mutta toisinaan se inspiraatio iskee ja tuo nenän eteen jotain ihan muuta, niin kuin tänään. 

 
banaani-päärynäpaistos

1 banaani

1 päärynä

n. 1 rkl juoksevaa margariinia

1 dl ruishiutaleita

2 tl kanelia

(siirappia)

Uuniin 200 asteeseen 15-20 minuuttia hieman jäähdytystä ja eikun maustamattoman jogurtin sekaan.

 

Helppo ja nopea iltapalaherkku on valmis! Ja sopisi muuten aamiaisellekin (tai ihan vaan makean nälkään) 😉

 

E

Iltasikermä – äidiltä tyttärelle

”Joka ilta kun lamppu sammuu ja saapuu oikea yö”

Laulu, jota ajattelin sitten joskus laulavani lapselleni kun sellainen nukutettavaksi siunaantuisi. Totuus on kuitenkin se, että osaa tuosta laulusta tuota lausetta enempää vaikka lapsi on ollut nukutettvana jo reilut kaksi vuotta. Ja totuus on se, että ensimmäisiin kuukausiin en edes osannut laulaa lapselleni, ehkä juuri siksi, että olin valinnut ”meidän lauluiksi” lauluja, joilla minulle itselleni ollut se on niin kiva laulu -sidettä kummempaan.

Lounatuulet ja Siniset unet lähtivät aivan yhtä nopeasti kuin olivat saapuneetkin.

Mitä meillä sitten lauletaan?

Me laulamme jokaikinen ilta täsmälleet samat kolme laulua, joita minun oma äitini minulle lauloi ja joita aina halusin kuulla.

tiitiääinen, metsäläinen,

pieni menninkäinen

keinu kuusen kainalossa,

tuutu tuulen kartanossa

sammuta, siniset tähdet 

– kirsi kunnas

 

Jokaikinen ilta kun lamppu sammuu, kuuluu samat pienet sanat: Äiti, laula sinä tiitiäinen ja joka ilta Tiiitiäistä seuraa toive Tuiki, tuiki tähtösestä ja Twinkle Twinklestä, se on kuultava sekä suomeksi että englanniksi. Ja sitten me nukahdetaan.

Tänään maatessani hiljaa Pirpanan sängyssä ja odottaessani hänen nukahtamistaan mietin, että miten nuo laulut päätyivät meidän valikoimaan ja muistin pienen kolme kuukautta vanhan rimppakintun, joka oli juuri saanut rokotuksensa. Muutoin niin hyväntuulinen eikä ollenkaan itkuinen vauva oli itkenyt neljä tuntia putkeen ja minä laskin minuutteja siihen kun hoitoapu kotiutuisi töistä, itsekin itkien. Enkä keksinyt enää mitään muuta keinoa pitää itseäni rauhallisena kuin kävellä ympäri asuntoa ja laulaa sitä yhtä ainoaa laulua, jolla äitini oli minua aina rauhoitellut. 

Lauloin itselleni Tiitiäistä.

Ja pian huomasin, että tiukkojen paikkojen tullen alkavani toistamaan tätä tapaa: kun äidillä ei meinannut keinot riittää alettiin laulamaan ja aina samoja lauluja.

Nyt ne samat laulut ovat ne, joihin neiti rauhoittuu. Ei ole murhetta (paitsi se uhmakohtaus, silloin ei parane laulaa kuin hiljaa mielessä itselle), joka ei Tiitiäisellä kaikkoaisi. Eikä ollut minullakaan lapsena.

Äidiltä tyttärelle, ei se nyt kamalaa ehkä olekaan olla äitinsä kaltainen <3

Lauletaanko teillä samoja lauluja kuin omassa lapsuudessassi laulettiin, vai oletko ottanut uuden rallatuksen käyttöön? 

 

E

 

PS. Ehkä tämä oli väistämätöntä sillä lauloihan minä lapsena jo koirallenikin samoja lauluja silloin kun hän oli hermostunut, niinkuin vaikka autossa tai uutena vuotena. Se on selkäytimessa <3

 

 

 

Tykkään susta niin, että halkeen – ja koko perheen uhmaikä

Oletteko vähään aikaa sattuneet lukemaan tuota blogini sivupalkkia? Itse luin juuri äsken, enkä taaskaan voinut olla hymähtämättä ajatukselle, että kenellähän se uhmikä täällä mahtaa olla? No okei, kyllähän se on tuo Pirpana, mutta helvetti: miksi kukaan ei ole kertonut, että se tarttuu?

Mitä hankalampi päivä sitä hankalampi äiti… eikun?

Että kyllä mulla tässä nyt alkaa tuntumaan, että tää aikuisena olo ei sittenkään ole ehkä ihan lastenleikkiä. Että kun ihan viilipyttynä pitäisi olla ja kuunnella 75 prosenttia kotona oltavasta ajasta itkuhuutoa ja samaan aikaan selittää kuinka äiti ymmärtää ja äiti tykkää ja voi voi kun onkin paha mieli, väistellä lenteleviä tavaroita ja yrittää keksiä jotakin joka veisi huomion edes hetkeksi johonkin muuhun, noin niiku positiivisessa hengessä ja samalla olla lahjomatta, kiristämättä ja eritoten uhkailematta, niin kyllä tässä pikkuhiljaa alkaa ne itkupotkuraivarit kuulostamaan melko hyvältä vaihtoehdolta.

Henkisesti olen saanut ne jo monesti, päivässä. Todellisuudessa: lasketaanko se, jos sulkeutuu makuuhuoneeseen ja soittaa omalle äidilleen kiukutellaakseen sille kun oma lapsi kiukuttelee? Tavallaan kai.

Ääripäästä ääripäähän, niin äiti kuin tytär. Että jos joku nyt mainitsee sanan johdonmukaisuus, niin voin kertoa, että ainoa johdonmukaisuus, joka täällä tällä hetkellä vallitsee, on se, että lapsi tuntuu voittavan joka kerta. Olen voimaton.

Ja sitten se kolikon kääntöpuoli: kun raivotaan raivotaan kunnolla, mutta kun rakastetaan niin sitten kyllä rakastetaan niin, että haljetaan. Sen täytyy olla evoluution kehittämä suojelumekanismi, että edes suurin osa äideistä selviäisi urakasta noin niinku suuremmin traumatisoitumatta? Koska sitten ollaan niin söpöjä ja ihania ja halirutataan niin, että kylkiluissa rutisee. Ja onneksi, onneksi! niitäkin hetkiä mahtuu jokaiseen päivään.

 

”Mä en kyllä tajua miksi kenenkään pitäisi mennä huutamaan viereiseen huoneeseen yksinään, koska ei muka kestä omaa lastaan?” -Elina 27v. ei lapsia

 

– Mä en enää ikinä sano, mä en kyllä tajua.

 

i’m exhausted.

E